Kartta vallankumouksen tapahtumapaikoista

Sivun on päivittänyt 2.1.2007 Riitta Vartti, riitta.vartti@kolumbus.fi.

Sari Nurminen / Riitta Vartti

Naiset Filippiinien vallankumouksessa


Filippiinien naisilla on maine, että he ovat olleet aina voimakkaita ja tasa-arvoisempia ja politiikkaan osallistuvampia kuin ympäröivien maiden naiset. Siksi voi olettaa, että heillä oli roolinsa myös 1900-luvun vaihteen vallankumouksessa. Mutta kuten tiedetään, naisten toiminta missä tahansa yhteiskunnan liikkeessä jää usein miesten tekemisten varjoon. Sen vuoksi heistä on kerrottu vähän ja aineistoa on vaikeampi löytää.

Maan historian kenties tunnetuin naisnimi on sata vuotta vallankumousta edeltävältä ajalta. Hän oli Maria Josefa Gabriela Silang. Hän oli naimisissa kapinajohtaja Diego Silangin kanssa, jonka espanjalaiset teloittivat Viganissa toukokuun 28. päivänä 1763. Gabriela jatkoi taistelua pyrkien valloittamaan Viganin kaupungin takaisin. Kun hän 60 miehen joukkoineen saapui kaupunkiin, vastassa ollut monituhantinen espanjalaisarmeija löi heidät. Kapinalliset mestattiin, heistä viimeisenä Gabriela, joka hirtettiin julkisella torilla 20. syyskuuta 1763.

Gabriela Silang on merkinnyt myöhemmille vallankumouksellisille naisille vapautuksen marttyyria, esikuvaa. Hänen mukaansa on muun muassa nimetty Filippiinien tällä hetkellä tunnetuin feministinen järjestö GABRIELA.

Yli sata vuotta myöhemmin, kun Filippiinit toden teolla irtaantui Espanjasta ja syntyi koko kansaa koskeva vapaustaistelu, naiset luonnollisesti ottivat siihen osaa - mutta harvoin niin johtavilla paikoilla, että heidän nimensä mainittaisiin aikakirjoissa. Tunnetuimmat nimet, jotka toistuvat historian lähteissä, ovat Melchora Aquino eli Tandang Sora, Leona Florentino, Marcela Mariño Agoncillo, Teresa Magbanua, Trinidad Tecson, Agueda Esteban, Marina Dizon ja Andres Bonifacion vaimo Gregoria de Jesus, jonka sanottiin olleen yksi Katupunanin johtavia organisaattoreita.

Propagandistien kuiskaajat?

Kun pohditaan sitä, missä määrin naiset osallistuivat vuosisadan vaihteen liikkeisiin, propagandisteihin ja Katipunaniin, on muistettava, että heidät oli melko täydellisesti eristetty sivistyksestä ja yhteiskunnallisesta elämästä. Heidän joukossaan ei voinut olla montaa ilustradaa, sivistynyttä naista.

Naiset itse asiassa kärsivät eniten espanjalaisen siirtomaavallan tulosta 1500-luvulla. Ennen espanjalaisia mujer indigena, "naispuolinen intiaani" oli tottunut vapauksiin, joita uudet siirtomaaisännät kauhistelivat. Naiset näkyivät ja vaikuttivat niin paljon, että ensimmäinen kenraalikuvernööri Antonio de Morga kuvasi tilannetta:

"Naiset menevät edellä ja heidän perässään tulevat aviomiehet, isät ja veljet. "

Espanjan siirtomaavallan aika merkitsi naisille heidän aikaisempien oikeuksiensa lakkaamista ja alistamista eurooppalaistyyppiseen epätasa-arvoon. Sivistyksen kannalta tämä merkitsi sitä, että koulutusta annettiin vain yläluokkien tytöille, joista pyrittiin kasvattamaan kauniita, nöyriä, ristipistotaitoisia, avioliittokelpoisia naisia. Nunnalaitos tarjosi ainoan eteenpäin pääsyn mahdollisuuden ja opettajan työ oli ainoa sallittu koulutusta vaativa ammatti. Kun "alkuasukasmiehille" avattiin yliopistot 1860-luvulla, naisille ne avautuivat vasta seuraavalla vuosisadalla. Naiset eivät siis myöskään päässeet Eurooppaan opiskelemaan kuten veljensä.

Sivistyksen puute esti heitä myös osallistumasta samalla tavalla propagandistiliikkeeseen kuin miehet. Heidän vaikutuksensa kulkeutui siihen vain isien, veljien ja aviomiesten kautta. Siksi emme tunne kansalliskirjailija José Rizalin uskottomaksi sanotun rakastetun Leonor Riveran ajatuksia emmekä voi olla mitenkään varmoja, ajatteliko hän samoin kuin Rizalin romaanisankaritar Maria Clara, jonka esikuvana hänen sanotaan olleen. Monet epäilijät ovat pitäneet Leonor Riveraa paljon aktiivisempana ja epäsovinnaisempana naisena kuin romaanien siveä, masokistinen ja pyörtyilevä Maria Clara, josta tehtiin myöhemmin filippiiniläisen naisen ihannekuva. Feministit ovat tuominneet Rizalin naiskuvan jopa pitäen Rizalin romaaneja ja niiden vaikutusta "pahimpana onnettomuutena, joka on langennut naisten osalle sataan vuoteen".

Kaikesta syrjäytyksestään huolimatta filippiiniläiset naiset julkaisivat jo 1800-luvulla kirjallisuutta ja osallistuivat kansalliseen nousuun. Taistelu Espanjaa vastaan avasi heille rooleja, jotka ylittivät reippaasti heidän aikaisemmat ympyränsä.

Tunnetuimpia aikakauden kirjoittajia oli Leona Florentino (1849-1884), Filippiinien ensimmäinen kansainvälistä tunnustusta kerännyt runoilija, joka sai maksaa kirjoittamisestaan korkean henkilökohtaisen hinnan. Hänen sanotaan jopa jättäneen miehensä runouden tähden ja joutuneen lähetetyksi yksinäisyyteen toiselle paikkakunnalle. Hänen 22 säilynyttä runoaan julkaistiin vasta myöhemmin Euroopassa hänen poikansa toimesta. Jotkut ovat epäilleet pojan sensuroineen äitinsä eroottista ja kapinallista tuotantoa, joten emme voi olla koskaan varmoja, mitä kaikkea hän kirjoitti. Leona Florentino oli saanut sivistyksensä yksityisesti ja kirjoitti runoja sekä espanjaksi että paikallisella kielellä.

Toinen merkittävä vaikuttaja oli Florentina Arellano, joka kirjoitti espanjaksi arvostettuja artikkeleita kansallismieliseen lehdistöön, muun muassa vallankumoukselliseen La Independenciaan. Samaan lehteen kirjoitti myös Rosa Sevilla.

Clemencia Lopez, joka tuki José Rizalia 1890-luvulla ja myöhemmin näytteli monipuolista osaa vallankumouksessa ja seuranneessa sodassa sekä Amerikan-vastaisessa liikkeessä, kertoo esimerkin naisten näkymisestä viime vuosisadan lopulla. Silloinen espanjalainen arkkipiispa, joka ei ollut omassa maassaan tottunut ajatukseen sukupuolten tasa-arvosta, jopa väitti, että filippiiniläiset naiset olivat miehiä etevämpiä ja ymmärsivät poliittiset kysymykset paremmin. Clemencia Lopez tosin kumosi tuon väitteen sanomalla, että miehet eivät vain koskaan voineet kansankiihotusta koskevien lakien takia ilmaista mielipiteitä ja tunteita yhtä vapaasti kuin naiset, joita lait eivät koskeneet. Epäsuorasti tämä kuitenkin kertoo, että naiset siis ilmaisivat asioita ja huomiotaherättävän älykkäästi.

Tietty osa naisista oli vaatimassa naisille yhtäläistä oikeutta sivistykseen. He väittelivät asiasta vallankumouksen johtajien kanssa 1880-luvulla. Syytä olikin, sillä Katipunanin johtajat eivät tuoneet esille näkemyksiä naisten tasa-arvosta. Tunnettuja olivat Malolosin 21 naista, jotka kävivät kirjeenvaihtoa Rizalin ja Marcelo del Pilarin kanssa ja joita Rizal piti sentään liittolaisina propagandistien kansallisessa tehtävässä. Malolosin naiset vaativat kumoamaan lain, joka kielsi tytöiltä koulutuksen ja espanjan kielen opiskelun, mikä oli silloin oleellinen edellytys sivistykselle.

Katipunanissa vain avustajina?

Katipunan oli tietenkin miesten perustama järjestö ja järjestön mielenilmaukset oli suunnattu miehille. Katipunanin johtajat painottivat puheissaan "epäjärjestyksessä olevan elämän" kurjia seurauksia. Esimerkiksi Bonifacio korosti tarvetta osoittaa rakkautta "itselle, vaimolle ja lapsille (ja) maanmiehille" ja tuomitsi uhkapelin, juopottelun, laiskuuden, jalkavaimojen pitämisen ja vaimojen huonon kohtelun". Hänen mielikuvissaan kangasteli siis kodin hengetär pikemmin kuin taistelutoveri.

Vallankumouksen valmisteluun saivat ottaa osaa vain johtavien miesten vaimot ja tyttäret, koska salaisen Katipunanin jäsenyys oli rajoitettu vain heihin. Sen vuoksi järjestön 30 000 jäsenestä ei liene ollut kovin suuri osa naisia. Tunnetuistakin naisista vain pieni osa oli järjestön jäseniä. Useimmista sanotaan, että he vain avustivat sitä.

Kuuluisin esimerkki lienee Melchora Aquino (1812-1919), joka tunnetaan paremmin kunnioittavalla nimellä Tandang Sora, koska hän oli katipuneroista vanhin, tuolloin jo 84-vuotias. Hänellä on ollut muitakin kunnioittavia nimiä kuten "vallankumouksen äiti", "vallankumouksen suuri nainen" ja "Balintawakin äiti" kotipaikan mukaan. Aikakirjojen mukaan hän auttoi Katipunanin jäseniä Andres Bonifacion alaisuudessa organisoimalla heille ruokaa, suojaa ja muita aineellisia tarvikkeita. Hän oli rikas nainen ja voi luovuttaa osan riisipeltojensa sadosta sekä kotinsa Tondon Balintawakissa turvapaikaksi heille. Vallankumouksen hävitessä myös Melchora Aquino pidätettiin ja hän joutui olemaan Guamissa vankeudessa lukuisia vuosia ennen kuin vapautettiin vasta 91-vuotiaana. Tämä rautarouva eli 107-vuotiaaksi .

Gregoria de Jesus (1875-1943) oli vallankumouksen alkaessa Katipunanin johtajan Andres Bonifacion nuori vaimo, jonka ensimmäinen poika kuoli sodan melskeessä parin muuttaessa paikasta toiseen. Gregorian tehtävänä oli säilyttää järjestön tärkeitä dokumentteja ja arvoesineitä, joiden takia hän joutui piilottelemaan Tondon eri taloissa. Hän lähti vuorille marraskuussa 1896 ja liittyi miehensä joukkoihin opetellen ratsastamaan, ampumaan kiväärillä ja käsittelemään muita aseita. Hän koodasi myös Katipunanin kirjeenvaihtoa. Syyskuussa 1897 hän kirjoitti runon Ang Tula Ni Oriang ("Oriangin runo"), jota voidaan pitää jäähyväisrunona Andresille. Myöhemmin hän avioitui kirjailija Julio Nakpilin kanssa.

Nazaria Lagos (1851-1945) tunnetaan "Panayn saaren Florence Nightingalena". Hän avioitui jo 12-vuotiaana voimakkaan kirkonmiehen Segundo Lagosin kanssa. Pariskunta tarjosi kotinsa Iloilon vallankumouksellisten kohtauspaikaksi. Vuonna 1898 Nazaria perusti heidän haciendalleen sairaalan, joka pääsi täyteen toimintaan amerikkalais-filippiiniläisen sodan aikana.

Marina Dizon (1875-1950) oli cavitelaisen Katipunan-johtajan tytär. Hänen isänsä oli yksi kolmesta espanjalaisten teloittamasta papista. Marina liittyi Katipunaniin heinäkuussa 1893, yhtenä ensimmäisistä naisista. Myös hänen tehtävänään sanotaan olleen säilyttää Katipunanin tärkeitä dokumentteja.

Joidenkin tehtävät olivat vielä kauempana taisteluista, mutta mainitaan silti merkittävinä. Marcela Mariño Agoncillo (1859-1946) oli Filippiinien ensimmäisen lipun tekijä.

Myöhemmin filippiiniläis-amerikkalainen sota synnytti naisten punaisen ristin (Asociacion de Damas de la Cruz Roja) 1899. Hilaria Aguinaldo, kenraali Aguinaldon vaimo, oli maanlaajuisen järjestön organisaattori.

Taistelevat filippiinat

Naiset olivat aktiivisia vallankumouksessa, mutta harvoin sotilaina. Naisjohtajia esiintyi, mutta he olivat useimmiten miesjohtajien sukulaisia. Naiset muodostivat omia ryhmiään, mutta ajan vallankumoussodille tyypillisesti toimivat viestinviejinä ja sairaanhoitajina sekä avustivat miesjohtoisissa ja miesten määräämissä taisteluissa. Monet filippiinat kuitenkin värväytyivät armeijaan ja kantoivat univormua sekä taistelivat miesten rinnalla käyttäen konekiväärejä ja rakentaen taisteluhautoja.

Muutamista naisista kerrotaan, että he osallistuivat myös sotatoimiin:

Teresa Magbanua (1871-1947) oli Panayn saarella ensimmäinen joka taisteli vallankumouksen puolesta. Hänet tunnettiin Visayasin Jeanne d'Arcina.

Trinidad Tecson (1848-1928) on saanut lempinimen "Biak-na-Baton äiti". Vaikka Katipunanin naisjäsenet vapautettiin sopimuksesta, hän osallistui Sanduguaniin (verisopimukseen). Hän taisteli pelottomasti bolo kädessä 12 verisessä vallankumouskahakassa Bulacanissa, mukaan lukien tunnetussa Biak-na-Baton taistelussa. Jo vuonna 1893 perustettiin filippiinonaisten vapaamuurariloosi Logia de Adopcion. Tähän yhteisöön liittyi jäseneksi valistuneita intellektuelleja ja rikkaiden perheiden jäseniä. Trinidad Tecson oli sen aktiivijäsen, joka hankki aseita monia yllätyshyökkäyksiä varten. Hän sai sotilasarvon kenraali Emilio Aguinaldolta. Myöhemmin hän tuli tunnetuksi Filippiinien Punaisen Ristin äitinä.

Agueda Kahabagan, vapaustaistelija Batangasista, oli sotilas, joka kohosi kenraalin asemaan.

Clemencia Lopez, tunnetun vallankumoustaistelijan Sixto Lopezin sisar, joka itsekin osallistui vallankumoukseen, kuvaa monien naisten yleistä pyrkimystä ottaa osaa taisteluun:

Vaimot seurasivat miehiään sotakentille, poikki vuorten ja metsien, kohdaten kaikki vaarat voidakseen olla eroamatta miehistään ja voidakseen valmistaa heidän ruokansa ja huolehtia heistä sairaina tai haavoittuneina. Esimerkkinä tästä on tosiasia, että monien upseerien vaimot olivat taistelutantereilla, kuten kenraalien Aguinaldo, Luchan ja Malvar. Moni filippiiniläinen patriootti luopui taistelusta aikaisemmin kuin olisi muutoin tehnyt niiden vaarojen, nälän ja vihollisten hyökkäysten takia, joille heidän vaimonsa olivat alttiina kiintymyksensä takia .

Sodan ja väkivallan uhrit

Osallistuminen vallankumousliikkeisiin ei rajoittunut vain eliitin naisiin, mutta todistusaineisto ruohonjuuritason toiminnasta on riittämätöntä. Vain niiden naisten nimet ovat tietenkin jääneet historiaan, jotka olivat yläluokkaisesta taustasta. Muut, nimetön joukko naisia, jäävät meille tuntemattomaksi.

Luultavasti suurin osa naisista joutui vallankumouksen ja sodan kanssa tekemisiin voimatta juuri vaikuttaa sen kulkuun, väkivallan uhreina. Lisäksi aseelliset selkkaukset antoivat miehille luvan raiskauksiin molemmin puolin rintamaa.

Anthony Michea, Yhdysvaltain kolmannen tykistörykmentin sotilas kertoo amerikkalaisten valloittajien toiminnasta Filippiineillä:

"Me pommitimme paikkaa nimeltä Malabon, ja sitten me menimme sinne ja tapoimme jokaisen alkuasukkaan, jonka kohtasimme, miehen, naisen ja lapsen. Se oli kauhistuttava näky, noiden olentoraukkojen tappaminen. Alkuasukkaat vangitsivat muutamia amerikkalaisia ja kirjaimellisesti hakkasivat heidät palasiksi, niin me saimme ohjeet olla säästämättä ketään."

Linkkejä tähän päivään

Sata vuotta sitten sattuneet tapaukset ovat olleet alkuna monille asioille Filippiineillä.

Naiset, jotka aikoinaan väittelivät Katipunanin johtajien ja propagandistien kanssa sivistyksen laajentamisesta naisiin, saivat pian kokea nopean muutoksen. Amerikkalaisten tultua maahan pystytettiin uudenlainen kansanopetusjärjestelmä ja pian naiset sekä pääsivät yliopistoihin että ulkomaille opiskelemaan. Nykyään tunnetusti Filippiineillä jo koulutetaan naisia enemmän kuin miehiä.

Myös naisten taistelu valtiollisista oikeuksista sai tavallaan alkunsa noihin aikoihin, mutta suuret äänioikeustaistelut käytiin vasta 1930-luvulla. Naiset saivat äänioikeuden 1937. Myöhemmin heistä on tullut kongressin ja senaatin jäseniä. Tavallaan kaikki huipentui naispresidenttiin, Corazon Aquinoon, 1986-1992.

Naisten yhteiskunnallinen vaikutus, myös ruohonjuuritason kansalaistoiminta, on ollut noista ajoista asti voimakasta. Naiset ovat aktivoituneet eniten silloin, kun kansakunta on ollut voimakkaassa murroksessa.

Varhaisimmat naisjärjestöt olivat enimmäkseen miesten aloittamia ja tukemia, sillä naisten ei sallittu toimia itsenäisesti eikä heistä useimmilla ollut poliittisen toiminnan vaatimaa espanjan kielen taitoa. Tavallisesti järjestöjen alkuunpanijoina olivat huomattavien miesten vaimot. Äänioikeustaistelun aikana järjestöjä syntyi lisää erityisesti nousevan keskiluokan naisten keskuudessa. Kolmas aalto, joka jatkuu yhä, alkoi Marcosin diktatuurin vastaisen liikkeen myötä 70-luvun lopulla. Tämä murroskausi huipentui sitten Marcosin kukistumiseen ja Aquinon valtaantuloon.

Filippiinit on naisjärjestöjen luvattu maa. Toiset, etupäässä keskiluokkaiset järjestöt taistelevat edelleen naisten vapauksista ja oikeuksista julkisessa elämässä ja elinkeinoelämässä. Ruohonjuuritason järjestöt ajavat ennen kaikkea köyhyyden poistamista, tietoisuuden kohottamista ja ihmisoikeusasioita. Naiset joutuvat vastaamaan itse monista niistä tehtävistä, jotka esimerkiksi Suomessa on hoidettu hyvinvointivaltion toimesta.

Naiset jatkavat sekä Tandang Soran että Gabriela Silangin ja Gregoria de Jesusin jalanjäljissä. Heitä on laillisten järjestöjen lisäksi myös sisseinä vuorilla.

Lähteet

Agoncillo, Teodora A. (1975: A Short History of The Philippines. Kalookan City .

Aquino, Belinda A.(1994). Philippine Feminism in Historical Perspective. Teoksessa Women and the Politics Worldwide, toim. Nelson, Barbara J. ja Najma Chowdury. Yale University Press, New Haven & London.

Evasco, Marjorie (1992). The Writer and Her Roots. Teoksessa Women Reading... Feminist Perspectives on Philippine Literary Texts. Quezon City, s. 9-26.

Jayawardena, Kumari (1992). Feminism and Nationalism in the Third World. Lontoo.

Lopez, Clemencia (1902). Women of the Philippines. Address at the annual meeting of the New England. The Woman's Journal (June 7, 1902).

Woman's Suffrage Association, May 29, 1902.

Mananzan, Sister Mary John, OSB (1987). The Filipino Woman: Before and after the Spanish Conquest of the Philippines. Teoksessa Essays on Women. Toim. Sr. Mary John Manan-zan, OSB. Manila.

McGloin, Linda Acupanda (1992). Colonization: It's Impact on Self-Image. Philippine Women in Rizal's Novels and Today. FFP Bulletin (Spring / Summer)

Philippine Women's Forum. Toim. Hardillo, Mary Lou U. Vol. 7, Special Edition, Winter 1996/1997. WURF Verlag, Altenberge.

Santiago, Lilia Quindoza (1992). The Filipina as Metaphor for Crisis. Teoksessa Women Reading... Feminist Perspectives on Philippine Literary Texts. Quezon City, s. 118-130.

Soldiers' Letters. Beeing Materials for the History of a War of Criminal Aggression (1899). Published by the AntiImperialist League.