Teatteri

Teatteri

koonnut Riitta Vartti

Ennen kolonialismia

Ennen siirtomaavaltaa ei ollut teatteria siinä muodossa kuin nykyisin. Kuitenkin monet esitykset olivat teatterinomaisia. Filippiiniläisen teatterin juuret ovat uskonnollisissa ja yhteisöllisissä rituaaleissa, joita esitettiin draaman muodossa todellisen elämän tapahtumia kuvaten. Tämä tapa on säilynyt joidenkin alkuperäiskansojen parissa (esim. tagbanuat, tausugit). Sanalliset mittelöt kuuluivat myös heimojen tapoihin esimerkiksi Visayasin saaristossa. Heimon elämän osana esitysten tarkoituksena oli viihdyttämisen lisäksi opettaa ja siirtää perinteitä, tapoja ja uskomuksia seuraaville sukupolville. Tätä palveli myös runonlaulu, jolla eepokset ja kansantarinat esitettiin.

Espanjalaisten aika

Espanjalaisten 300-vuotisen siirtomaavallan aikana draamasta tuli kirjallinen taidemuoto. Juhlien ja tapahtumien yhteydessä alettiin esittää uskonnollisia näytelmiä. Draama oli lähetyssaarnaajille hyvä keino oppiensa levittämiseen ja sen vuoksi näytelmät esitettiin kansankielillä. Raamatun tapahtumia kuvittava draama (panunuluyan) levisi Filippiineille Meksikon kautta. Euroopasta omaksuttiin maallisemmat komedya ja sarswela, joista filippiiniläiset loivat paikalliset versiot.

Runomuotoinen komedya esitti tavallisimmin kuninkaallisen rakkaustarinan, jossa rakastavaiset edustivat vastakkaisia uskonnollisia leirejä, kuten kristittyjä ja “moroja” (islamilaisista käytetty paikallinen haukkumanimi). Näitä näytelmiä kutsuttiin myöhemmin nimellä moro-moro. Taistelut ja konflikti kuuluivat näiden näytelmien sisältöön samoin kuin kansanomaisissa runomuotoisissa kertomuksissa awit ja korido.

Yhdysvaltain kaudelta itsenäisyyden aikaan

Amerikkalainen vaikutus teatterielämään alkoi välittömästi, kun Yhdysvallat miehitti maan 1900-luvun alussa. Kansankielisen ja espanjalaisvaikutteisen teatterin tilalle he toivat englannin kielen ja angloamerikkalaisen perinteen.

Uutta länsimaista teatteriperinnettä kutsuttiin etenkin aluksi nimellä bodabil (vaudeville). Esitettiin länsimaisia näytelmiä alkuperäismuodossaan englanniksi tai englanninkielisin käännöksin tai filippiiniläisten tekijöiden tuottamia englanninkielisiä tai omakielisiä näytelmiä. Tämä teatteriperinne omaksui kaikki länsimaiset tyylisuunnat, jotka ovat tuttuja meilläkin: absurdi teatteri, eeppinen teatteri, ekspressionismi ja eri realismin muodot.

Bodabil viittasi alun perin viihteellisiin esityksiin, jotka sisälsivät laulua ja tanssia, kuorotyttöjä ja komedienneja. Tämä perinne juonsi alkunsa amerikkalaisille sotilaille järjestetystä viihteestä. Bodabil-esitykset saivat kuitenkin paljon julkisuutta myös arvostetuilla näyttämöillä ja synnyttivät omia tähtiään, joita verrattiin amerikkalaisiin: “Filippiinien Fred Astaire”, “Filippiinien Chaplin” tai “Filippiinien Elvis”. Myöhemmin viihteellisen teatterin kehitys on johtanut varieteen suuntaan ja taantunut lähinnä seksibaarien ohjelmistoksi. Bodabil-perinne jatkaa myös yhtenä juonteena filippiiniläisissä elokuvissa.

Huolimatta Yhdysvaltain kiinteästä otteesta kolonialismia arvosteltiin voimakkaasti myös teatterin keinoilla. Sarswela-musiikkikomedioita esitettiin Yhdysvaltain valtakaudella espanjan sijaan kansankielillä. Ne myös sivuuttivat suosiossa komedyat, joita moitittiin realismin puutteesta. Komedya jatkoi elämäänsä maaseudulla, minne espanjalaistunut kulttuuri oli juurtunut syvemmälle. Sarswela oli suosionsa huipulla 1920- ja 1930-luvuilla. Siitä oli tullut musiikillisempi ja se esitti tavallisesti romanttisia tai perheaiheita.

Vastakohdaksi kevyemmälle sarswelalle ilmaantui samoihin aikoihin varsinainen puheteatteri, drama, joka esitetti melodramaattisia kertomuksia proosamuodossa. Dramaa käytettiin usein yhteiskunnallisen kritiikin välineenä. Sarswela ja drama katosivat kokonaan, kun elokuva omaksui niiden paikan ennen toista maailmansotaa.

Japanilaisten nelivuotinen miehitys lisäsi hetkellisesti kansankielisen teatterin suosiota, koska englanninkielisten elokuvien näyttäminen oli kiellettyä. Sodan jälkeen kansankielinen teatteri taantui, kunnes 1960-luvulla alkanut uusi kansallishenkisyys on taas nostanut sen arvoonsa. Nyt näihin näytelmiin on tullut länsimaisia tyylivaikutteita, kuten yhteiskunnallinen ja psykologinen realismi ja ekspressionismi. Edelleen romantiikka on kuitenkin ollut kansanteatterin perusteemoja.

Teatteri nyt

Elokuvien ohella teatteri on tärkeä taidemuoto, koska se puhuu useimmiten kansan omilla kielillä. Filippiineillä ei voi sanoa olevan samanlaista “laitosteatteria” kuin esimerkiksi Suomessa, ehkä Manilan Kulttuurikeskusta (CCP) lukuun ottamatta. EDSA-vallankumouksen (1986) jälkeen on syntynyt teatteriryhmiä, joista monet ovat paikallisia, mutta niiden esityksiä voi nähdä kansallisilla festivaaleilla ja kansainvälisillä kiertueilla. Ryhmiä on perustettu eri puolille maata ja myös siirtolaisten keskuuteen ulkomaille.

Toiset ryhmät pitävät tehtävänään ruohonjuuritason asukkaiden organisoimista teatterin keinoin ja ne tarjoavat tavallisille ihmisille mahdollisuuden ilmaista itseään. Tunnetuin näistä kansanteattereista on jo 1967 perustettu PETA, jonka pyrkimyksenä on myös oman kielen edistäminen.

Vuonna 1991 PETA:n edustajat kävivät Suomessa myös Filippiinit-seuran vieraina.

Lähteet

Baltazar, Silverio & Teresita E. Erestain & Ma. Fes. Estanislao (1981). Philippine Literature. Past and Present. Katha Publishing Co., Inc., Quezon City.

Fernandez, Doreen G. (2000). Philippine Theatre in English. World Literature Today, Spring 2000. Osoitteessa http://search.britannica.com/magazine/article?content_id=253665&query=theatre%20of%20the%20absurd.

Lumbero, Bienvenido & Cynthia Nograles Lumbera (1997). Philippine Literature. A History & Anthology. ANVIL Publishing, Inc., Pasig City.