Kirjallisuus

Kirjallisuus

Kirjallisuuden lyhyt historia

Riitta Vartti

Suullisen perinteen kausi

Ennen espanjalaisten tuloa Filippiineillä elettiin pääasiassa suullisen kertomaperinteen aikaa, vaikka jotkut saariston kansoista olivat jo kehittäneet oman kirjoitusjärjestelmänsä. Tuolta ajalta ovat kotoisin lukuisat eepokset, tarinat ja sananparret.

Espanjalaisten valtakausi (1521-1898)

Espanjalaiset syrjäyttivät paikalliset kirjoitustavat ja istuttivat maahan roomalaiset aakkoset. Käännyttääkseen kansan kristinuskoon espanjalainen papisto käänsi uskonnollista kirjallisuutta paikallisille kielille. Indioita (espanjalaiset nimittivät alkuperäisasukkaita intialaisiksi ensimmäisten valloittajien tekemän erehdyksen vuoksi) ei päästetty yliopistoihin ja espanjaa opetettiin vain pienelle ladinojen ryhmälle, joka toimi hallinnon apuna ja tulkkeina.

Aluksi myös filippiiniläiset julkaisivat lähinnä käännöksiä espanjalaisesta uskonnollisesta kirjallisuudesta. Tilanne muuttui vasta 1800-luvulla, kun nouseva sivistyneistö, ilustradot alkoivat kirjoittaa aluksi etupäässä espanjaksi. Ensimmäinen merkittävä julkaisu oli Balagtasin (Francisco Baltazar) runomuotoinen teos Florante at Laura (1838). Se on kuvitteelliseen Albaniaan sijoitettu tarina, jonka voi tulkita verhotusti kuvaavan espanjalaisten harjoittamaa sortoa Filippiineillä.

1800-luvun lopun kansallinen herätys merkitsi todellisen filippiiniläisen kirjallisuuden syntyä. Kansalliskirjailija José Rizal (1861-1896) oli filippiiniläisen realismin perustaja, jonka vaikutus oli vallankumouksellinen sekä kirjallisuudessa että kolonialismin vastustamisessa. Hän oli Euroopassa koulutettu ja monipuolisesti lahjakas. Hänen päätyönsä olivat romaanit Noli Me Tangere (1887) ja El Filibusterismo (1891).

Espanjalaisten kaudella naiset eivät päässeet sivistyksen piiriin eivätkä kirjalliseen elämään. Runoilija Leona Florentinon (1849-1884) tuotanto julkaistiin vasta hänen varhaisen kuolemansa jälkeen ja silloinkin Euroopassa.

Yhdysvaltain kausi (1898-1946)

Yhdysvallat pystytti ensi töikseen maahan englanninkielisen, sukupuolten kannalta tasa-arvoisen koululaitoksen ja tuki filippiiniläisten opiskelua Yhdysvalloissa. Seurauksena sivistyneistö amerikkalaistui nopeasti. Jo 1920-luvulla alkoi ilmestyä englanninkielistä kirjallisuutta. Ensimmäisen englanninkielisen novellin julkaisi nainen, Paz Marquez Benitez, vuonna 1927.

Yhdysvaltain kaudella englanniksi kirjoittivat monet muut merkittävät kirjailijat kuten Paz Latorena, José Garcia Villa, Carlos Bulosan, Manuel E. Arguilla, N. V. M. Gonzales, Estrella Alfon, Kerima Polotan ja Nick Joaquin.

Saariston alkuperäiskielillä kirjoittaneista tulivat tunnetuiksi vain harvat kuten Magdalena Jalandoni (1901-1978), joka kirjoitti kotisaarensa Panayn murteella hiligaynonilla. Hän on ollut Filippiinien tuotteliain kirjailija 70 teoksellaan, joista 24 on romaaneja.

Japanin miehitys (1942-45) merkitsi sysäystä omakieliselle kirjallisuudelle, koska japanilaiset kielsivät englanniksi julkaisemisen. Tänä lyhyenä kautena jotkut kirjailijat kuten Lina Flor siirtyivät äidinkielensä käyttämiseen.

Itsenäisyyden aika (1946-)

Itsenäisyyden alussa vallitsi valoisa ilmapiiri ja nousukausi, joka kuitenkin päättyi 1970-luvulla taloudellisiin ja yhteiskunnallisiin ongelmiin ja presidentti Ferdinand Marcosin diktatuuriin. Poikkeustilan nimissä Marcos kielsi 1972 lähes kaiken poliittisen toiminnan sekä useimmat järjestöt, lehdet ja kustantamot. Marcos julisti pannaan monia teoksia kuten jopa kansalliskirjailija José Rizalin romaanin Noli Me Tangere. Monet kulttuurihenkilöt joutuivat maan alle tai lähtivät maanpakoon kuten kirjailija Ninotschka Rosca. Kymmeniä tuhansia vangittiin, kidutettiin tai tapettiin, joukossa monia kirjailijoita. Lopulta vastarinta kuitenkin johti Marcosin kukistamiseen kuuluisassa EDSA-vallankumouksessa 1986.

Yhteiskunnallisen tietoisuuden nousu yhdistyi 1960-luvulla alkaneeseen uuteen kansalliseen herätykseen. Alettiin korostaa omakielisen opetuksen ja kirjallisuuden merkitystä. Vuonna 1987 oma kirjakieli, filippiino, saavutti vihdoin toisen virallisen kielen aseman. Kuitenkin kun englanti on edelleen tiedotusvälineiden, hallinnon ja sivistyneistön suuren osan pääkieli, kotoperäisillä kielillä julkaisevat eivät saavuta kansainvälistä arvostusta yhtä helposti kuin englanniksi kirjoittavat.

Tagalogiksi (filippiinoksi) ovat kirjoittaneet esimerkiksi Amado V. Hernandez, Edgardo M. Reyes, Liwayway Arceo, Lualhati Bautista, Andres Cristobal Cruz ja Efren R. Abueg.

Englanninkielinen kirjallisuusperinne elää edelleen vuosikymmeniä itsenäistymisen jälkeen. Siihen kuuluvat nykyisistä kirjoittajista ehkä tunnetuimpina F. Sionil Jose, Cristina Pantoja-Hidalgo ja nuorimmista Lakambini Sitoy ja Gina Apostol. He ovat luoneet oman tyylinsä ilmaista englanniksi filippiiniläiseen tapaan.

Viime vuosikymmenten valtava siirtolaisuus on johtanut siihen, että eri puolilla maailmaa on syntynyt filippiiniläistä siirtolaiskirjallisuutta. Tämä pätee etenkin Yhdysvaltoihin, missä on monimiljoonainen filippiinovähemmistö. Siellä voidaan puhua jo useista siirtolaiskirjailijoiden polvista. Monet filippiiniläis-amerikkalaisista kirjailijoista julkaisevat teoksensa myös entisessä kotimaassaan. Heistä tunnetuimpia lienevät Linda Ty-Casper, Cecilia Brainard, Michelle Cruz Skinner, Paulino Lim Jr. ja Marianne Villanueva.

Filippiinien naiskirjailijoiden tuotannosta lisää novellikoelmassa Tulikärpänen – filippiiniläisiä novelleja. Toim. Riitta Vartti. Kääntöpiiri 2001.

José Rizal

Filippiinien kansalliskirjailija ja -sankari José Rizal (1861-1896) oli monipuolisesti lahjakas. Hän opiskeli sekä lääketiedettä että filosofiaa Euroopan eri puolilla (mm. Madrid, Pariisi, Heidelberg, Berliini, Lontoo), missä hän vietti useita vuosia. Hän puhui lukuisia kieliä ja oli laajasti sivistynyt. Sydämeltään hänen sanotaan olleen ennen kaikkea taiteilija ja runoilija. Romaaneillaan Noli Me Tangere (1887) ja El Filibusterismo (1891) hän osallistui voimakkaasti itsenäisyystaisteluun. Poliittisessa toiminnassaan hän pyrki aluksi filippiiniläisten aseman parantamiseen Espanjan siirtomaassa, mutta kallistui myöhemmin täydellisen itsenäisyyden kannalle. Vastoin ystäviensä neuvoja hän palasi Filippiineille 1892. Espanjalaiset teloittivat hänet kapinallisena 30.12.1896. Jäähyväisrunoa Mi Ultimo Adios (“Viimeiset jäähyväiseni”) pidetään vaikuttavana taideteoksena.

Noli Me Tangere (1887). Rizalin ensimmäisen romaanin julkaisi pieni berliiniläinen kustantamo 2000 kappaleena. Romaani analysoi Filippiinien tulenarkaa tilannetta Espanjan siirtomaavallan loppuvaiheissa. Päähenkilöt ovat nuori ja sivistynyt Crisostomo Ibarra ja hänen rakastettunsa Maria Clara vastassaan espanjalaiset papit ja virkavalta. Kirjan latinankielinen nimi merkitsee “Älä koske minuun” ja viittaa Jeesuksen sanoihin Maria Magdalenalle (Joh. 20:17). Romaanin salakuljetettuja kopioita luettiin öisin kynttilän valossa suljettujen ovien takana. Kirjan vaikutus oli myrskyinen. On sanottu, että Noli Me Tangere merkitsi Filippiinien itsenäistymiselle samaa kuin Harriet Beecher Stowen Setä Tuomon tupa Yhdysvaltain sisällissodalle. Kirjakin voi sytyttää vallankumouksen palon.

El Filibusterismo (1891), Rizalin toinen romaani, julkaistiin Belgian Ghentissä. Kirja vahvisti hänen mainettaan filippiiniläisten muutosvoimien johtohahmona. Se oli jatkoa Noli Me Tangeren tarinaan ja päättyy päähenkilöiden osalta traagisesti. Kirja oli omistettu kolmen papin muistolle, jotka espanjalaiset teloittivat pettureina vuonna 1872. Rizal oli nuorena poikana ollut todistamassa tapahtumaa ja se oli tehnyt hänestä espanjalaisen siirtomaavallan vastustajan.

Huom! Vuonna 2021 on kulunut 160 vuotta José Rizalin syntymästä.