Blogi 3.10.2022, Pekka Borg
50 vuotta presidentti Marcosin diktatuurin alusta
Nykyisen presidentin isä, Ferdinand E. Marcos Sr. julisti 23.9.1972 Filippiineille sotatilan, mikä tarkoitti 14 vuotta kestäneen yksinvallan alkua. Hän syrjäytti kongressin ja otti itselleen täyden toimeenpano- ja lainsäädäntövallan. Hän lähetti opposition johtajat vankilaan ja sulki kaikki muut kuin lähipiirinsä omistamat tiedotusvälineet. Jotkut nimittävät näitä vuosia Filippiinien kultaiseksi ajaksi, mutta diktatuuria se silti oli.
Filippiineillä on käyty kiivasta keskustelua presidentti Ferdinand Marcos Seniorin valtakauden luonteesta. Tässä ensimmäisessä teemaan liittyvässä blogissani käsittelen seuraavia Marcosin diktatuurivuosiin liittyviä kysymyksiä:
- Oliko sotatilalain käyttöönotto todella tarpeen?
- Yrittikö Marcos sotatilan avulla pysyä vallassa perustuslain salliman kauden jälkeen?
- Miten Marcos syrjäytti kongressin perustuslain muutoksella ja kaappasi lainsäädäntövallan?
- Mikä oli Marcosin visio uudeksi yhteiskunnaksi?
Toisessa myöhemmin julkistettavassa blogissani teemoina ovat:
- Olivatko Marcosin vuodet Filippiinien talouden kulta-aikaa?
- Ihmisoikeudet Marcosin valtakaudella.
Sotatilalain ensi askelet
Jo sotatilan julkistamista edeltävänä yönä asevoimat pidättivät Marcosin määräyksestä noin sata avainhenkilöä, mm. Liberaalipuolueen puheenjohtaja Ninoy Aquinon ja muita senaattoreita, kongressiedustajia, tutkijoita ja näkyviä kansalaisjärjestöjen johtajia. Ensimmäisten vangittujen joukossa oli ainakin 13 toimittajaa tai mediatalon johtajaa. Seuraavina viikkoina pidätettyinä oli jo tuhansia listattuja henkilöitä, ja monet vietiin salaisiin selleihin antamatta mitään tietoa omaisille tai lakimiehille. Marcos määräsi armeijan valtaamaan ja sulkemaan kaikki lehti- ja mediatalot, paitsi Marcosin luotettujen johtaman median. Voimaan astui täysi sensuuri ja öiksi julistettiin ulkonaliikkumiskielto.
Kaduilta katosivat Marcosia tai sotatilaa vastustaneet mielenilmaukset. Kun sotilaat jahtasivat aggressiivisesti Marcosin vastaisen toiminnan organisaattoreita tunkeutumalla koteihin ja hakemalla työpaikoilta tai oppilaitoksista, eivät vangitsemista pelkäävät aktivistit uskaltaneet liikkua kaduilla eivätkä olla kotonakaan. Monet jättivät työ- ja opiskelupaikkansa ja yrittivät vaihtaa asuinpaikkaa. Osa kansalaisaktiiveista katsoi, että heidän ainoat vaihtoehtonsa olivat joko vankila tai siirtyminen maanalaiseen taisteluun. Näin kommunistien joukkoon ajautui monia, jotka olivat muista lähtökohdista vastustaneet Marcosin politiikkaa.
Marcosin perustelut sotatilalle – oliko se tarpeen?
Sotatilalain julistuksessa Marcos perusteli toimenpiteen välttämättömyyttä sillä, että maassa oli voimistuva, hyvin sitoutunut, koulutettu ja säälimätön liike, joka oli ryhtynyt aseelliseen kapinaan hallitusvaltaa vastaan.[i] Sen tavoitteena olisi väkivaltaisesti kumota laillinen valtiovalta ja perustaa tilalle maolaisten oppien mukainen valtiomuoto. Lisäksi julistuksessa todetaan sotatilalain olevan tarpeen Mindanaon ja Sulun saarten levottomuuksien lopettamiseksi. Mindanaon itsenäisyysliikkeen (MIM) tavoitteena oli irrottautua Filippiineistä ja perustaa itsenäinen muslimivaltio. Marcosin mukaan sotatilalaki oli tarpeen estämään myös äärioikeistolaisten asejoukkojen hyökkäyksiä muslimiväestöä vastaan.
Sosiaaliset levottomuudet olivat lisääntyneet 1960-luvun lopulta lähtien, mutta olivatko ne riittävä peruste poikkeustilalle? Vuonna 1968 Jose Maria Sison oli perustanut pienen joukon kanssa maanalaisen maolaisen kommunistisen puolueen ja vuoden 1969 lopulla sissiarmeijan (New People’s Army, NPA). Samaan aikaan syntyi voimakasta opiskelijoiden ja nuorten vasemmistolaista liikehdintää ja vuoden 1970 alussa Manilassa oli ennen näkemättömiä, usein väkivaltaisia opiskelijamellakoita (ns. first quarter storm).
Manilassa räjähti seuraavina vuosina kymmeniä pommeja yritysten ja virastojen sisällä tai edustalla. Tekijöitä saatiin harvoin kiinni, mutta Marcos syytti iskuista kommunisteja ja oppositio väitti niitä Marcosin masinoimiksi. Vakavin pommi-isku oli opposition liberaalipuolueen vaalitilaisuudessa Plaza Mirandalla 21.8.1971, missä kuoli yhdeksän henkilöä ja loukkaantui lähes sata. Loukkaantuneista kahdeksan oli liberaalien senaattoriehdokkaita. On vankkaa näyttöä, että isku oli kommunistipuolueen puheenjohtaja Joma Sisonin käsialaa ja sen tavoitteena oli saada Marcosin kannattajat ja oppositio taistelemaan toisiaan vastaan.
Todellisuudessa NPA:lla oli kesällä 1972 ”vain” noin 1 000 päätoimista taistelijaa, eikä se kyennyt mitenkään uhkaamaan hallitusvaltaa. Sotatilalaki vain kiihdytti NPA:n kasvua ja 1980-luvulla NPA oli yli 25 000 sissin armeija. Toisaalta, ovathan Filippiinien asevoimat kyenneet Marcosin jälkeen lyömään NPA:n ilman sotatilalakia niin, että se on enää varjo entisestään.
Vielä tarvittiin yksi tekaistu hyökkäys sotatilajulistuksen oikeuttamiseksi. Puolustusministeri Juan Ponce Enrile oli 22.9.1972 illalla palaamassa kokouksesta, kun ohi ajavasta autosta ammuttiin hänen virka-autoaan. Enrile sattui kuitenkin olemaan poikkeuksellisesti saattueen toisessa autossa. Välittömästi tämän jälkeen Marcos julisti maan sotatilaan ja ilmoitti ottaneensa kaiken toimeenpano- ja lainsäädäntövallan hallintaansa. Kansalle hän julisti päätöksensä seuraavana iltana televisiossa.
Toisena perusteluna sotatilalaille Marcos esitti visionsa uudesta yhteiskunnasta, jonka toteuttaminen vaati vahvaa valtiota ja vallan keskittämistä hänelle. Uudesta yhteiskunnasta lisää jäljempänä.
Julistiko Marcos sotatilan pysyäkseen vallassa?
Ferdinand Marcos Sr. valittiin Filippiinien presidentiksi vuoden 1965 lopulla ja uudelleen vuonna 1969. Perustuslain mukaan hän ei olisi voinut jatkaa presidenttinä vuoden 1973 jälkeen. Bongbong Marcos väitti 13.9.2022, että hänen isänsä ei julistanut sotatilaa pysyäkseen vallassa, vaan koska hallituksen oli puolustettava itseään. Muutama tekijä kuitenkin viittaa siihen, että Marcos Sr. suunnitteli jo hyvissä ajoin vallassa pysymistä.
Marcos Sr. on jo varhaisessa vaiheessa pohtinut sotatilalain käyttöönottoa. Hän antoi jo vuonna 1969 silloiselle oikeusministeri Enrilelle tehtäväksi laatia selvityksen perustuslaillisista presidentin valtuuksista sotatilalain vallitessa. Enrile on kertonut itse muistelmissaan saamastaan luottamuksellisesta tehtävästä.[ii] Helmikuun 1970 opiskelijamellakoiden yhteydessä Marcos Sr. uhkasi ensimmäistä kertaa julkisesti julistavansa maan sotatilaan. Seuraavan kahden vuoden aikana hän puhui levottomuuksien ilmetessä toistuvasti sotatilan tarpeellisuudesta.
Puolustusministeriksi siirtynyt Enrile luovutti joulukuussa 1971 Marcosille valmiin luonnoksen sotatilalain julistukseksi ja toimeenpanon kannalta tarpeellisiksi määräyskirjeiksi.[iii] Dokumentit olivat viilausta vaille valmiita käyttöön otettavaksi.
Presidentti Bongbong Marcos totesi 65-vuotispäivänään haastattelijalle, että hänen isänsä ei ollut diktaattori, sillä Marcos Sr. konsultoi eri tahoja ennen päätöksentekoa. Sotatilan valmistelu ei mennyt noin demokraattisesti, sillä hän kuulosteli vain luotettujen poliitikkojen, sotilaiden tai liikemiesten suhtautumista asiaan. Viikkoa ennen sotatilaa liberaalijohtaja Ninoy Aquino tiedotti saaneensa sotilaslähteistä käsiinsä sotatilan toimeenpanosuunnitelman, mutta Marcos kiisti heti senaatissa sellaiset aikeet. Vielä päivää ennen julistusta hän totesi kongressin alahuoneen puhemiehelle ja jopa omalle toimeenpanevalle ministerilleen, että puheet sotatilan julistuksesta ovat perättömiä huhuja. Samoin lehdistölle hän kiisti mitään sellaista olevan vireillä.
Perustuslain muutoksella valta jatkuu
Pyrkimystä vallassaolon jatkamiseen osoittaa myös Marcosin yritys uudistaa perustuslakia.[iv] Nimittäin jo vuonna 1970 valittiin Filippiineille perustuslakia säätävä kokous, jossa esitettiin siirtymistä parlamentaariseen, pääministerijohtoiseen järjestelmään. Silloin parlamentti voisi valita pääministerin ilman kausirajoituksia. Yksi kokouksen edustaja kuitenkin esitti perustuslakiin rajoitusta, jonka mukaan presidenttinä toiminutta (Marcos Sr.) tai hänen perheenjäsentään (vallanhaluinen Imelda) ei voitaisi valita pääministeriksi. Perustuslakikokouksen enemmistö hyväksyi tämän rajoituksen. Tosin syyskuussa 1972 Marcosin tukijat saivat taas käännettyä kokousenemmistön hylkäämään rajoituksen.
Marcos Sr. halusi jatkaa vallassa pääministerinä laillisesti, mikä olisi edellyttänyt perustuslain hyväksyntää ennen vuoden 1973 loppua. Perustuslain valmistelu eteni niin hitaasti, että sen valmistuminen ajoissa oli uhattuna. Tämäkin saattoi vaikuttaa Marcosin päätökseen sotatilan julistamisesta.
Julistettuaan sotatilan Marcos ei kutsunut kongressia lainkaan koolle, vaan piti lainsäädäntövallan yksin itsellään. Hän hallitsi presidentin asetuksilla ja määräyskirjeillä. Pian sotatilajulistuksen jälkeen hänen tahdostaan perustuslakia säätävä kokous nimesi joukostaan 16 edustajaa valmistelemaan yhdessä presidentin kanssa perustuslakiluonnoksen. Nyt luonnos valmistui muutamassa viikossa Marcosin toivomassa muodossa. Jo 30.11.1972 Marcos allekirjoitti sen ja perustuslakia säätävä kokous hyväksyi sen muutoksetta äänin 237–15. Tosin Marcos oli heittänyt vankilaan tusinan verran kriittisiä kokousedustajia ja vähän useampi oli paennut ulkomaille. Yli 50 edustajaa ei saapunut kokouspaikalle. Suureen myönteisten äänien määrään vaikutti pelon lisäksi myös se, että uudessa perustuslaissa luvattiin edustajille paikka väliaikaiseen kansalliskokoukseen.
Vielä tarvittiin perustuslain hyväksyntä kansanäänestyksellä, ja se oli yhtä luotettavaa luokkaa kuin Venäjän farssivaalit Donbassin kansantasavalloissa. Marcos määräsi kaikkiin kyliin ja kaupunginosiin perustettavaksi avoimet kansankokoukset, joissa sitten huutoäänestyksellä päätettiin, hyväksytäänkö perustuslaki – ja yllätykseksi yli 90 % kansalaisista hyväksyi, vaikka monin paikoin vaalikokouksia ei edes järjestetty. Heinäkuussa 1973 Marcosin järjestämässä äänestyksessä kysyttiin: haluatteko Marcosin jatkavan presidenttinä vuoden 1973 jälkeen? Ja 91 % halusi Marcosin jatkavan.
Uuden perustuslain siirtymäsäännösten mukaan lainsäädäntö- ja toimeenpanovalta on presidentillä, kunnes hän kutsuu koolle väliaikaisen kansalliskokouksen valitsemaan väliaikaisen presidentin ja pääministerin. Joulukuussa 1972 Marcos kutsui vielä vapaana olevat kongressin jäsenet kokoukseen. Kongressi päätti lakkauttaa itsensä siinä uskossa, että uudessa perustuslaissa luvattiin kongressin jäsenille heidän edustajakautensa jatkuvan tulevassa väliaikaisessa kansalliskokouksessa (Interim Batasang Bansa). Marcos ei kuitenkaan koskaan kutsunut kansalliskokousta koolle, vaan jatkoi rajoittamatonta yksinvaltaansa.
Kun kansainväliset rahoituslaitokset alkoivat kiinnittää huomiota siihen, että maassa ei ole minkäänlaista kansanedustuslaitosta, perusti Marcos lokakuussa 1976 lainsäädännön neuvoa-antavan neuvoston (Batasang Bayan), jolla siis ei ollut valtaa puuttua presidentin päätöksiin. Presidentti nimitti neuvoston kaikki edustajat, joita olivat kabinetin jäsenet, kaupunkien pormestarit ja kuntien edustajia sekä eri sektoreiden edustajia.
Väliaikaisen kansalliskokouksen perustaminen
Paineet kansanedustuslaitoksen perustamiseksi kasvoivat vuosien mittaan. Ulkoapäin kritiikkiä esitti erityisesti Yhdysvaltojen presidentti Jimmy Carter. Marcos päätti järjestää vuonna 1978 väliaikaisen kansalliskokouksen vaalit, joissa sallittaisiin rajallisesti opposition asettuminen ehdolle. Kun sotatilalain aikana ei ollut vaaleja, oli myös julkisten puolueiden toiminta lakannut. Presidentti Marcos perusti oman hallintonsa puolueen (KBL, Kilusang Bagong Lipunan), johon liittyi entisten valtapuolueiden (liberaalit, nationalista) poliitikkoja ja ympäri maata valtakoneistossa toimivia.
Kun vapaata ja tasavertaista osallistumista vaaleihin ei taattu, päätti liberaalipuolueen vapaana oleva johto boikotoida vaaleja. Edelleen vankilassa oleva puheenjohtaja Benigno ”Ninoy” Aquino oli kuitenkin sitä mieltä, että siitä huolimatta oli parempi päästä esittämään kansalle sotatilapolitiikalle vaihtoehtoista linjaa. Siitä syntyikin Suur-Manilaan Laban-yhteislista, jossa oli liberaalisenaattorien lisäksi eri oppositioryhmien ja myös vasemmistolaisten järjestöjen edustajia. Vaikka Aquino kaikkien gallupien mukaan olisi tullut valituksi, pidettiin ilmeisellä vilpillä huolta siitä, että yksikään Labanin ehdokas ei tullut valituksi.
Marcos Sr. lakkautti muodollisesti sotatilan 17.1.1981 ja suostui joihinkin reformeihin, jotka eivät kuitenkaan uhanneet hänen määräysvaltaansa. Hän mm. järjesti ensimmäiset presidentinvaalit sitten sotatilalain julistuksen, mutta kansalliskokouksen vaaleista saadun kokemuksen perusteella niihin ei osallistunut yhtään varteenotettavaa opposition ehdokasta. Lopullisesti Marcosin ote vallasta rupesi horjumaan Ninoy Aquinon murhan jälkeen 21.8.1983. Sen seurauksena sadat tuhannet ihmiset uskaltautuivat jälleen kaduille vastustamaan Marcosin diktatuuria ja oppositiovoimat yhdistyivät toimimaan muutoksen puolesta. Samoihin aikoihin Filippiinien talous oli ajautumassa maailmansodan jälkeen syvimpään lamaan.
Marcosin visio uudesta yhteiskunnasta
Ferdinand Marcos vanhempi erosi monista muista Filippiinien presidenteistä siinä, että hänellä oli esittää oman ideologiansa siitä, millaiseksi Filippiinien yhteiskuntaa tulisi kehittää (Bagong lipunan). [i] Aika moni voi yhtyä hänen ”vanhaa yhteiskuntaa” kohtaan esittämäänsä kritiikkiin, jonka mukaan ongelmana ovat suuret erot köyhien ja rikkaiden välillä ja oligarkkien vain omista eduista lähtevä vallanpito. Kokonaan toinen asia on, vähensikö Marcosin politiikka näitä eroja.
Uuden yhteiskunnan ideologian kolme keskeistä käsitettä ovat poliittinen ja taloudellinen vapaus sekä sosiaalinen yhteisymmärrys. Nämä tekijät ovat keskinäisesti riippuvuussuhteessa siten, että yhteisymmärrys on mahdollista saavuttaa vain, jos sekä poliittinen että taloudellinen vapaus toteutuvat.
Uuden yhteiskunnan julkilausuttuna tavoitteena on autonomian laajentaminen ja kansalaisten osallistuminen päätöksentekoon. Se merkitsee päätöksenteon viemistä barangayn eli kylien ja kaupunginosien tasolle. Taloudellisesti tärkein tehtävä on köyhyyden poistaminen ja taloudellisten toimintamahdollisuuksien laajentaminen. Sosiaalinen yhteisymmärrys merkitsee oikeudenmukaisuuden ja tasa‑arvon toteuttamista. Kaikkien filippiiniläisten tulee saada tasavertainen osuus taloudellisesta kehityksestä. Siten tavoitteena ei voi olla vapaan kilpailun kapitalismi, mutta ei myöskään hyvinvointivaltio, joka lakkauttaa aloitteellisuuden. Marcosin mukaan jokaisen kansalaisen velvollisuus on tehdä hyödyllistä työtä siten, ettei hän koidu rasitteeksi muille kansalaisille tai valtiolleen. Uuden yhteiskunnan tarjoama vaihtoehto on vapaa yrittäjyys yhdistettynä voimakkaaseen ja vastuulliseen valtiovaltaan. Hän kutsui sitä “kapitalismiksi, jolla on omatunto”.
Marcosin mukaan kommunismi ei ole humanistinen omistavaa luokkaa kohtaan ja läntinen liberalismi ei ota huomioon köyhien asemaa, joten uuden yhteiskunnan toteuttamiseksi tarvitaan demokraattista vallankumousta keskeltä. Siinä yksityisomaisuuteen ei puututa. Köyhyyttä poistetaan parantamalla köyhien elinoloja eikä rikkaiden oloja heikentämällä. Rikkaiden tuloja pitäisi kuitenkin käyttää köyhyyden poistamiseen. Vallankumouksen toteuttaminen vaati autoritaristista demokratiaa, eli valtion keskitettyä osallistumista ja käytännössä kaiken vallan keskittämistä presidentille. Omia etuja ajava korruptoitunut kongressi ei muutosta kykenisi tekemään.
Presidentti siis käytti uuden yhteiskunnan toteuttamista perusteluna sille, että yksinvallan luovuttaminen hänelle on muutoksen toteuttamiseksi välttämätöntä. Luokkaerot eivät pienentyneet ja korruptio saavutti uudet mittasuhteet. Autoritaristisesta demokratiastakaan ilman vaaleilla valittua kansanedustuslaitosta ja ilman puhe- ja kokoontumisvapautta ei jäänyt jäljelle muuta kuin autoritaristisuus.
[i] Proclamation no. 1081. Proclaiming a state of martial law in the Philippines. 21.9.1972
https://www.officialgazette.gov.ph/1972/09/21/proclamation-no-1081/
[ii] Ouezon III, Manuel L. (2012) A Timeline of Martial Law. Lähteenä: Juan Ponce Enrile: A Memoir (Quezon City, ABS-CBN Publishing Inc.), s. 275. https://philippinediaryproject.com/2021/08/27/a-timeline-of-martial-law/
[iii] Emt. Enrilen muistelmat s. 351.
[iv] Laajemmin sotatilan julistuksesta ja perustuslain uudistamisesta mm. teoksessa Wurfel, David (1988) Filipino Politics. Development and Decay. S. 116–138. Ateneo de Manila University Press.
[i] Marcos, Ferdinand E. (1983) Toward a New Partnership: The Filipino Ideology. Manila.