Kategoriat
Blogi Blogi, Pekka Borg

2.11.2022, Pekka Borg

Blogi 2.11.2022, Pekka Borg

Oliko presidentti Marcosin diktatuuri talouden kulta-aikaa?

Tässä toisessa presidentti Ferdinand Marcos Seniorin diktatuurin aikaa käsittelevässä blogissani pyrin vastaamaan väitteisiin kulta-ajasta, jolloin talous olisi kukoistanut, köyhyys vähentynyt, korruptio saatu kuriin ja riisintuotannossa saavutettu omavaraisuus. Ihmisoikeuksien ja rikollisuuden käsittelyn jätän vielä kolmanteen blogiin.

Kukoistiko talous Marcosin vuosina?[i]

Marcosin kannattajat väittävät usein, että hänen valtakaudellaan Filippiinit oli Japanin jälkeen Aasian rikkain maa. Väite ei vain pidä paikkaansa, mutta 1950-luvulla näin oli. Sillä vuosikymmenellä bruttokansantuote (BKT) henkilöä kohti kasvoi Filippiineillä enemmän kuin missään tulevan ASEANin jäsenmaassa. Sen sijaan 1960-luvulla kasvu oli hitainta ASEANissa.[ii] Vuonna 1965 Marcosin presidenttikauden alussa Singapore oli ylivoimaisesti ASEANin varakkain maa, mutta Malesiakin oli jo ohittanut Filippiinit. Vielä vuonna 1965 Thaimaan ja Indonesian BKT/henkilö oli puolet Filippiinien tasosta, mutta Marcosin kauden päättyessä Thaimaa oli ohittanut Filippiinit ja Indonesiakin vuonna 1993.

Bruttokansantuote henkilöä kohti US dollareissa kiintein hinnoin[iii]

 19651972198520032021
Filippiinit13101487156419313413
Malesia147520073437672810827
Indonesia580731120820353856
Thaimaa707976169540386270
Singapore42158591171503671066176

Sotatilan alkuvaiheessa Filippiineillä oli kuitenkin todella hyviä kasvuvuosia. Vuonna 1972 BKT/hlö kasvoi jopa 5,9 % ja 5,8 % vuonna 1975. Korkein taso saavutettiin vuonna 1982, mutta Marcosin kauden viimeisinä vuosina talous romahti niin totaalisesti, että BKT/henkilö laski lähes sotatilalain alkuvuoden 1972 tasolle. Voiko muutaman vuoden nousua ja sitten putoamista alkupisteen tasolle pitää kukoistavana kautena?

Suurelta osin Marcosin talouspolitiikan seurauksena Filippiinit menetti parinkymmenen vuoden kehityksen. Aallonpohja oli niin syvä, että Filippiinien BKT/henkilö saavutti vuoden 1982 tason vasta vuonna 2003. Tosin Marcosin jälkeiset hallituksetkaan eivät saaneet oleellista parannusta aikaiseksi ja vasta vuodesta 2009 lähtien voi sanoa, että Filippiineillä on kansainvälisestikin verrattuna hyvä kasvuvauhti.

Oliko velalla rakennettu kasvu kestävää?

Jo ensimmäisellä presidenttikaudellaan Marcosin talouspolitiikkaa kuvasi kasvun tavoittelu velkarahalla. Julkishallinnon investoinnit rakennushankkeisiin lähes kaksinkertaistuivat edelliseen presidenttikauteen verrattuna ja muutoinkin valtion menot kasvoivat ennennäkemätöntä vauhtia. Se edisti vaihtotaseen vajeen kasvua ja maan valuuttavarantojen hupenemista. Velkaantumisen seurauksena hallituksen oli pakko hakea vuonna 1970 IMF:ltä lainaa, mutta se edellytti myös suostumusta tiukkaan vakautusohjelmaan. Maa siirtyi kelluvaan peson arvoon ja devalvaatioon. Kun Marcosin aloittaessa vuonna 1965 US dollarin sai 3,9 pesolla, joutui dollarista vuonna 1985 maksamaan jo 19,0 pesoa. Arvo putosi lähes viidesosaan. Devalvaatioilla vaihtotase saatiin aina pariksi vuodeksi tasapainoon.

Sotatilan alkuvuodet olivat entistä enemmän velalla rakennettua kasvun juhlaa. Valtion investoinnit kaksinkertaistuivat heti vuodeksi 1973. Suureksi avuksi oli, että siinä vaiheessa Filippiinien pääasiallisten vientituotteiden maailmanmarkkinahinnat nousivat. Sokerin hinta yli kaksinkertaistui ja kookosöljynkin hinta nousi 40 prosentilla vuodesta 1971 vuoteen 1973. Parin vuoden päästä maailmanmarkkinahintojen kova lasku aiheutti taas ongelmia. Investoinnit lainalla voivat olla perusteltuja, mutta ongelmana oli investointien huono tuottavuus naapurimaihin verrattuna. Lisäksi Marcosin kaudella pääomaa pakeni maasta 9,7 miljardia dollaria, eli kolmasosa maan velkasummasta[iv].

Kansainväliset sijoittajat eivät sotatilasta tai diktatuurista valittaneet. Päinvastoin, sotatilan julistuksen jälkeen ulkomaiset suorat sijoitukset kasvoivat nopeasti, kunnes talouden kriisiytyminen 80-luvun vaihteessa sai pääoman pakenemaan maasta. Sijoittajat katsoivat diktatuurihallinnon vakauttaneen oloja ja kun ammattiyhdistystoiminta kiellettiin, oli halpaa työvoimaa tarjolla. Samoin sääntelyn ja voittojen kotiuttamisen helpottaminen rohkaisivat sijoittamaan. Maahan perustettiin myös erityistuotantoalueita, joissa kansainväliset yritykset saivat verovapautuksia ja halpaa työpanosta etenkin tekstiiliteollisuuteen ja elektroniikan kokoonpanotehtäviin. Filippiineille jäävä hyöty arvonlisästä oli vähäistä.

Vuoden 1973 öljykriisi nosti inflaation huippukorkeuksiin (34,2 % v. 1974), mikä oli Marcosille sekä huono että hyvä uutinen. Nimittäin Lähi-Idän mailla oli tarve saada huikeat öljytulonsa sijoitettua ja markkinoille tuli paljon lainarahaa – ja mikä parasta, ilman IMF:n kontrollia ja ehtoja. Marcos käytti täysimääräisesti tilannetta hyväksi ja otti surutta lainaa. Talous saatiin nousuun, mutta se myös johti maan 80-luvulla lähes konkurssiin. Marcosin aloittaessa vuonna 1965 Filippiineillä oli ulkomaanvelkaa US$ 599 miljoonaa, vuonna 1972 sotatilan alkaessa 2,8 miljardia ja 1985 siihen nähden kymmenkertaisesti 28,2 miljardia dollaria. Ulkomaanvelka nousi suhteessa bruttokansantuloon jo 91 prosenttiin.

Vuonna 1982 Filippiinien valuuttavarannot eivät riittäneet edes kuukauden tuontimenoihin[v]. Maa ei enää saanut lainaa, ja sen piti tulla toimeen vientituloillaan. Kun kassa alkoi olemaan tyhjänä, Marcosin oli pakko jälleen anoa IMF:ltä ja Maailmanpankilta lainaa, mutta niihin liittyi entistä enemmän raskaita ehtoja. Oppositiojohtaja Ninoy Aquinon murha vuonna 1983 oli viimeinen niitti sekä ulkomaisille että kotimaisille sijoittajille ja siitä alkoi Marcosin lopullinen lähtölaskenta.

Lakkauttiko sotatila korruption? – Entä kaverikapitalismi (crony capitalism)?

Filippiineillä on ollut korruptiota ennen ja jälkeen Marcosin, mutta yksikään muu presidentti ei ole rohmunnut valtakaudellaan yhtä paljon varoja itselleen ja perheelleen – arviolta 5-10 miljardia dollaria. Filippiineillä poliitikot olivat ja ovat riippuvaisia suhteestaan presidenttiin, joka voi päättää miljardien jakamisesta ja tärkeistä virkanimityksistä. Perinteistä korruptiota oli esim. valtion hankinnoissa, rakennustoiminnassa ym. merkittävissä hankkeissa.

Korruptio eteni sotatilan aikana uudenlaiseksi systemaattiseksi toiminnaksi, kaverikapitalismiksi (suomeksi ei crony capitalism-termille löydy hyvää käännöstä). Kaverikapitalismi toimii autoritaarisessa tai diktatorisessa järjestelmässä, jossa hallitsija keskittää vapaan markkinan sijaan taloudellista valtaa itselleen ja monopolisoi oleellisten sektorien yritystoimintaa omaan ja lähimpien kumppaneidensa hallintaan. ”Kaveripiirille” järjestetään eri tavoin ylimääräisiä mahdollisuuksia rikastua, mm. antamalla tuotantohaaralle monopolioikeuksia, keskittämällä niille vientiluvat ja valuutan saannin, tilaamalla valtion hankintoja ylihintaan, antamalla verovapauksia ym. Kaverit maksoivat myös osinkoa ylimääräisistä eduista Marcosille ja toimivat osittain Marcosin bulvaanina. Rahaa piilotettiin ympäri maailman pankkeihin ja sijoituskohteisiin. Eikö kuulosta tutulta, kun katsoo bisneksen pyörittämistä Putinin Venäjällä?

Imelda Marcos ei ole koskaan ollut vaatimaton puhuessaan perheen rikastumisesta.  Hän sanoi haastattelussa vuonna 1998, että ”Omistamme käytännöllisesti katsoen kaiken Filippiineillä sähköstä, televiestinnästä, lentoyhtiöistä, pankeista, oluesta ja tupakasta, sanomalehtien kustannuksesta, televisioasemista, merenkulusta, öljystä ja kaivostoiminnasta, hotelleista ja rantalomakohteista aina kookostehtaisiin, pientiloihin, kiinteistöihin ja vakuutusalaan.” Imelda esitti Marcosin crony-kavereille 500 miljardin peson (n. US$ 12,5 mrd.) korvausvaatimuksen yhtiöistä, joita Marcos ei ollut heille lahjoittanut, vaan oli uskonut ne tilapäisesti heidän hoitoonsa.[vi] Ainakaan presidentin palkoilla näitä miljardeja ei hankittu.

Yksi esimerkki on Eduardo Danding Cojuangco (Cory Aquinoon vihamielisissä suhteissa ollut serkku). Marcos antoi sisäpiiriinsä kuuluvalle Cojuangcolle monopolioikeudet maan tärkeimmän vientituotteen eli kookoksen vientiin. Tavoitteena oli saada monopolilla kookoksen tuotantoketjua rationalisoitua ja nostettua maailmanmarkkinahintaa. Marcos määräsi kookostuottajille myyntiveron ja niin kookosverorahastoon kerättyjen varojen piti palvella viljelijöitä mm. tutkimuksen ja tuotannon kehittämisen kautta. Cojuangco kuitenkin osti rahaston varoilla itselleen enemmistön kookosviljelijöiden pankista (UCPB), josta viljelijät saivat lainata heille kuuluvia rahoja kovalla korolla. Pankin rahoilla Danding hankki määräysvallan elintarvike- ja juomajätti San Miqueliin. Imelda Marcos väitti, että Danding osti Marcosin rahoilla nämä suuryritykset, jotka olisi pitänyt palauttaa Marcosin perheelle. Selvää kuitenkin on, että kookosviljelijät eivät ole vieläkään saaneet heille luvattua hyvitystä maksamistaan kookosveroista.

Marcos esitti uuden yhteiskunnan ideologiassaan jalon ajatuksen vanhan eliitin rahavallan lakkauttamisesta ja köyhyyden poistamisesta. Käytännössä hän takavarikoi eliitin lakkauttamisen nimissä heidän omaisuuttaan ja kaappasi ne omaan tai sisäpiirinsä hallintaan. Hän aloitti ottamalla poliittisen kilpailijansa ja maan rikkaimman suvun, Lopezien omaisuuden hallintaansa. Heti sotatilalain ensimmäisenä päivänä hän lakkautti Lopezien omistamien mediatalo ABS-CBN:n ja Manila Chroniclen julkaisutoiminnan ja antoi ne myöhemmin ilman korvausta ystävänsä Roberto Benedicton käyttöön.

Heti sotatilan ensi kuukausina Marcos lähetti Chroniclen julkaisija Eugenio Lopez Juniorin ja presidentinvaaleissa Marcosin vastaehdokkaana olleen Serging Osmeña Jr.:n pojan, Serge III:n vankilaan. Marcos syytti heitä perättömästi yrityksistä murhata hänet. Marcos painosti Lopezin suvun luopumaan maan suurimmasta sähköyhtiöstä (Manila Electric Company) Eugenion vapauttamista vastaan, mutta petti eikä vapauttanutkaan poikia. Viiden vuoden vankeuden jälkeen he pakenivat näyttävästi vankilasta, mikä on kokonaan toinen tarina.

Marcos Sr. otti satoja vanhan eliitin yrityksiä haltuunsa ja jakoi niitä lähipiirilleen. Hän nimitti tätä omaisuuden demokratisoinniksi, mutta lähinnä sillä luotiin Marcosista sisäpiireineen uutta eliittiä vanhan tilalle.

Onnistuiko maareformi?

Marcosilla oli ainakin halua vähentää maattomien viljelijöiden köyhyyttä. Hän antoi lokakuussa 1972 pian sotatilajulistuksen jälkeen presidentin asetuksen (PD 27) maareformiksi, jonka perusteella torpparilla oli oikeus saada omistukseensa 3-5 hehtaaria peltoa. Pienenä kuriositeettina mainittakoon, että PD 27 on Filippiinien ainoa laki, joka on käsin kirjoitettu.

Maareformin rajoituksena oli, että se koski vain riisi- tai maissipeltoja ja vain 14 prosenttia kaikesta viljellystä pinta-alasta. Maareformin edunsaajat velvoitettiin liittymään osuuskuntiin, joiden kautta viljelijät voisivat saada hyödyllisiä tukipalveluita ja tekisi heidät vähemmän riippuvaiseksi rahastavista välimiehistä tai entisistä isännistään. Viljelijät kokivat kuitenkin osuuskuntien säännöt vaikeiksi ja toimintaan osallistumishalu jäi vähäiseksi. Lisäksi maanomistajien vastustus vaikutti siihen, että reformi ei toteutunut toivotussa laajuudessa. Omistajat pystyivät välttämään maanluovutuksen siirtymällä jonkun toisen kasvin viljelyyn tai nostamaan maan myyntihintaa korruptoituneiden maareformiministeriön virkailijoiden avulla torpparille liian korkeaksi.

Vuonna 1984 oli 440 000 torpparia mukana maareformiohjelmassa, ja vuoteen 1986 mennessä oli heistä 132 000 saanut maapalstan omistustodistuksen. Se on noin neljäsosa tavoitellusta määrästä, mutta on reformi varmaan heidän asemaansa parantanut.[vii]

Marcosille oli maatalouspolitiikassakin ensisijaista omat valta- ja talousintressit. Sitä osoittaa myös se, että hän jätti kookoksen ja sokerin viljelyn maareformin ulkopuolella, vaikka esim. sokeritilojen kausityöntekijät olivat vielä huonommassa asemassa kuin riisitilojen torpparit. Marcos tarvitsi valtavien haciendojen omistajien tukea eikä halunnut ottaa ylimääräisiä riskejä.[viii]

Oliko Filippiinit riisintuotannon suhteen omavarainen? Mikä Masagana 99?

Riisintuotannon omavaraisuus oli presidentti Marcosin kunnianhimoinen tavoite. Jonkun mielestä hän onnistui, toisten mielestä taas ei. Ilman uusia korkeatuottoisia riisilajikkeita olisi ollut turha tavoitella omavaraisuutta.  Filippiineillä sijaitseva Kansainvälinen riisintutkimuslaitos IRRI oli jo 60-luvulta lähtien vahvasti mukana mahdollistamassa ”vihreää vallankumousta” kehittämällä uusia riisilajeja, jotka parhaassa tapauksessa kykenisivät moninkertaistamaan hehtaarituoton. Se kuitenkin edellytti, että koko tuotantoketju ja viljelytekniikka saadaan toimimaan lajikkeiden vaatimalla tavalla.

Masagana 99 oli hallituksen vuonna 1973 käynnistämä ohjelma, jolla pyrittiin toimeenpanemaan riisintuotannon vallankumous. Viljelijöille turvattiin edullisia lainoja ja heille tarjottiin korkeatuottoisia riisinsiemeniä. Valtio antoi maaseutupankeille jopa 85 % takuun mahdollisista takaisinmaksutappioista ja vastaavasti viljelijät saivat lainaa ilman henkilökohtaisia vakuuksia. Ohjelma sisälsi koulutusta ja tukea uusien lajikkeiden viljelymenetelmiin.

Masaganan 70-luvun johtavat toimeenpanijat ja tutkijat arvioivat vuonna 2020 seminaarissa ohjelman opetuksia ja totesivat, että Masaganassa oli sekä onnistumisia että epäonnistumisia[ix]. Suurin onnistuminen oli, että tuottavuutta hehtaaria kohti kyettiin nostamaan, vaikka ei niin paljon kuin tavoiteltiin. Filippiinit saavutti joiksikin vuosiksi riisintuotannon omavaraisuuden ja oli riisin pienimuotoinen viejä vuodesta 1977 vuoteen 1983. Puheet Filippiineistä riisinviejävaltiona ovat kuitenkin liioiteltuja, sillä em. vuosina nettovienti oli yhteensä 543 000 tonnia, kun muina Marcosin diktatuurin vuosina riisin nettotuonti Filippiineille oli 1 406 000 tonnia.[x]

Pidemmällä tähtäimellä arvioiden Masagana ei kuitenkaan onnistunut tavoitteissaan. Innostus ohjelmaan osallistumiseen lopahti parissa vuodessa. Ensimmäisinä vuosina yli 90 % maksoi lainaansa takaisin, mutta myöhempinä vuosina yhä harvempi edes otti lainaa ja enää alle puolet maksoi lainojaan takaisin. Noin 800 maaseutupankkia meni konkurssiin. 80-luvun alussa jo Marcoskin oli unohtanut Masagana-ohjelman, eli alun menestyksestä huolimatta siitä ei ollut kestäväksi ratkaisuksi.

Pienviljelijöille ongelmana oli, että lajikkeiden viljely vaati heille vieraita viljelytekniikoita sekä paljon entistä enemmän lannoitteita ja torjunta-aineita. IRRIn keskeisinä rahoittajina oli öljy- ja kemianteollisuuden suuryhtiöitä kuten Shell ja Chevron, jotka tuottivat Masaganalle lannoitteita ja torjunta-aineita. 1970-luvun öljykriisi vielä nosti niiden hintoja niin, että pienviljelijöillä ei ollut varaa niitä hankkia ja ilman näitä kemikaaleja tuottavuus jäi vähäiseksi. Lisäksi ensimmäisen polven ihmeriisilajike IR8 oli myrkyistä huolimatta varsinkin seuraavalla satokaudella herkkä tuholaisille. Toisaalta tarjolla olevat torjunta-aineet olivat niin kovia myrkkyjä, että siitä kärsivät niin viljelijät kuin maaperäkin.

Vähenikö köyhyys?

Väitetyn köyhyyden vähenemisen suhteen arvio on myös kaksijakoinen. Köyhyyden mittaamisen ongelmana on, että ei ole koko Marcosin hallintakautta kattavaa, samoilla menetelmillä tehtyä köyhyyden mittausta. Maailmanpankki on eri tutkimusaineistoja yhdistelemällä arvioinut, että vuonna 1965 Marcosin presidenttikauden alkaessa 52 % perheistä eli virallisen köyhyysrajan alittavilla tuloilla ja vuonna 1971 ennen sotatilalain julistamista osuus oli sama. Marcosin hallinnon lopulla köyhyysaste oli 44 % ja se jatkoi laskua Cory Aquinon presidenttikaudella.

Köyhyysaste Filippiineillä, köyhyystulorajan alittaneiden perheiden osuus kaikista perheistä[xi]

Vuosi                Köyhyysaste, %

1965                 52 %,

1971                 52 %,

1985                 44 %

1991                 39 %

Filippiinien virallisissa tilastoissa köyhyysaste kuitenkin nousi niin, että se oli 49 % vuonna 1971 ja 58 % vuonna 1985.  Maailmanpankin käyttämällä indeksillä laskien virallisillakin luvuilla päädytään samaan tulokseen kuin taulukossa yllä.[xii]

Maailmanpankin vertailulukuja käyttäen köyhyys väheni Filippiineillä huomattavasti hitaammin kuin muissa Asean-maissa, sillä köyhyysaste pieneni Filippiineillä vuodesta 1971 vuoteen 1991 vain 0,7 prosentilla vuodessa.[xiii]

Tuloerot olivat Filippiineillä äärimmäisen suuria. Vuonna 1965 tuloeroja mittaava Gini-indeksi oli Filippiineillä 0,513, mikä merkitsee erittäin suurta tuloeroa. Vuoteen 1985 luku laski hieman 0,447:ään. Tuloeroja ei ole kyetty tai haluttu vähentää ja vuonna 2018 Filippiineillä oli edelleen koko Aasian korkein Giniluku 0,423.[xiv] Vertailun vuoksi Suomen Gini-indeksi oli 0,277, joka kuvaa kansainvälisesti vertaillen alhaista tuloeroa.

Miten kävi palkoille?

Ammattityöläisen keskimääräiset reaalipalkat putosivat vuoden 1972 noin 95 pesosta 35 pesoon vuonna 1986 ja ammattikouluttamattomilla pudotus oli 80 pesosta 23 pesoon (vuoden 1986 pesoissa). Marcosin ensimmäisellä presidenttikaudella 1966-69 reaalipalkat nousivat, mutta sotatilalain ensimmäisinä vuosina vuoteen 1976 asti reaalipalkat laskivat tosi vauhdikkaasti. Vuonna 1984 Filippiinien talous ja reaalipalkat sitten romahtivat totaalisesti. Maataloustyöntekijöillä päiväpalkat nousivat Masaganan parhaassa vaiheessa 1973-76 lähes kolmanneksella, mutta laskivat vuoteen 1986 mennessä vuoden 1972 tasolle.

Reaalipalkkojen romahdusta selittävät devalvaatiot ja järkyttävä inflaatio. Kuluttajahintaindeksi nousi vuodesta 1973 vuoteen 1980 mennessä 158 % ja Marcosin kauden päättymiseen vuoteen 1985 mennessä 554 %. Vielä enemmän reaalipalkkojen pudotukseen vaikutti se, että sotatilan julistuksen jälkeen kiellettiin kaikki ammattiyhdistystoiminta ja lakkoilut, joten työväellä ei ollut mahdollisuuksia puolustaa edes reaalipalkkojen nollatasoa. Ainakaan työläisille sotatila ei ollut rikastumisen juhla-aikaa.


[i] Kattavasti Marcosin talouspolitiikkaa käsitelty mm. UP:n ekonomistien artikkelissa: de Dios, E. Gochoco-Bautista,, M. Punongbayan, J. (2021)  Martial law and the Philippine economy. University of the Philippines School of Economics. Discussion Paper No. 2021-07.

https://econ.upd.edu.ph/dp/index.php/dp/article/view/1543/1027

[ii] de Dios, E. ym. S. 4.

[iii]World Development Indicators 2022. WB. BKT/hlö US$ vuoden 2015 tasossa.

https://databank.worldbank.org/source/world-development-indicators#

[iv] de Dios ym. S. 18.

[v] de Dios ym. S. 14.

[vi] Philippine Daily Inquirer 5.12.1998. Imelda to file P500-B suit vs Marcos cronies.

[vii] Wurfel, David (1989) Land Reform: Contexts, Accomplishments and Prospects under Marcos and Aquino. Pilipinas No.12.

https://davidwurfel.ca/land-reform-contexts-accomplishments-and-prospects-under-marcos-and-aquino

[viii] Maareformin poliittisista taustavoimista lisää mm.: Putzel, James (1992) A Captive Land. The politics of agrarian reform in the Philippines. SS. 123-156. London. Catholic Institute for International Relations.

[ix] UPLB Aggie Class ’60 presents (2020) Remembering Masagana 99 and Lessons Learned.

[x] Balisacan, A. & Ravago, M. (2003) THE rice problem in the Philippines: trends, constraints, and policy imperatives. Table 2. S. 10.

https://mpra.ub.uni-muenchen.de/24865/

[xi] Philippines A Strategy to Fight Poverty (1995) Washington, D.C. : World Bank Group. Table 1.1.

https://documents1.worldbank.org/curated/en/340011468758997924/pdf/multi0page.pdf

[xii] Philippines – The challenge of poverty (1988). Washington, D.C. : World Bank Group. S. 3. http://documents.worldbank.org/curated/en/790271468298461491/Philippines-The-challenge-of-poverty

[xiii]Philippines A Strategy… Table 1.2.

[xiv] GINI index (World Bank estimate) – Country Ranking – Asia.

https://www.indexmundi.com/facts/indicators/SI.POV.GINI/rankings/asia