Blogi 25.2.2019 Tiina Vaittinen
OSA 1: 18.2.2019 Miksi juuri Filippiineiltä tuodaan hoitajia?
OSA 2: 25.2.2019 Vienti- ja tuontituotteena tender loving care of the Filipino
OSA 3: 4.3.2019 Ulkomaille töihin – pakko vai mahdollisuus?
OSA 4: 12.3.2019 Mutta Filippiinithän rikastuu, kun siirtolaiset lähettävät euroja kotiinsa!
Filippiinien työperusteinen siirtolaisuus kehityspoliittisena kysymyksenä: Blogisarja hoitajarekrytoinnin globaalia etiikkaa koskevaan keskusteluun
Viime päivinä on uutisoitu ulkoministeri Timo Soinin ehdotuksesta ratkaista työvoimapula hoitoalalla rekrytoimalla sairaanhoitajia Filippiineiltä. Yksityiset henkilöstöalan yritykset ovat rekrytoineet Suomessa toimiville suurille hoiva-alan yrityksille hoitajia Filippiineiltä jo yli kymmenen vuoden ajan, usein kyseenalaisin ehdoin – ja kuten tutkimukseni osoittaa – varsin puutteellisessa valtiokontrollissa.
Vuonna 2017 valmistuneessa väitöskirjassani tutkin filippiiniläisten sairaanhoitajien suomalaiseen vanhushoivaan suuntautuvaa muuttoliikettä globaalin etiikan ja poliittisen talouden näkökulmasta. Tässä blogisarjassa käsittelen lyhyesti filippiiniläisen työvoiman globaalia liikettä kehityspoliittisena kysymyksenä.
Blogisarja perustuu Siirtolaisuusinstituutin julkaisemassa Siirtolaisuus – Migration -lehdessä (nro 4/2017, s. 10–15) julkaistuun artikkeliin.
Tiina Vaittinen, tutkijatohtori
Tampereen rauhan- ja konfliktintutkimuskeskus TAPRI
Tampereen yliopisto
Kirjoittaja on Filippiinit-seuran hallituksen jäsen, tutkija ja yhteiskuntatieteiden tohtori, jonka vuonna 2017 julkaistu väitöskirja käsitteli ikääntyvän Suomen hoivatarpeiden kietoutumista filippiiniläiseen hoitajateollisuuteen.
OSA 2: 25.2.2019
Vienti- ja tuontituotteena tender loving care of the Filipino
Kuten aiemmassa blogissani kirjoitin, Filippiinit on toiminut jo pitkään maailman työvoimareservinä yleisesti, etenkin hoito- ja hoiva-alalla. Suomen kaltaisten rikkaiden valtioiden ikääntyessä, ja huoltosuhteen heiketessä on varsin todennäköistä, että filippiiniläisten hoito- ja hoiva-alantyöntekijöiden muuttoliike kasvaa entisestään, ja tämä on myös Filippiinien valtion tavoite.
Filippiiniläistä työvoimaa markkinoidaan maailmalle erityisen huolehtivaisina työntekijöinä. Siinä missä Suomessa sisu saatetaan joskus esittää kansan geneettisenä ominaisuutena, Filippiineillä jopa valtiollisessa puheenparressa esiintyy termi TLC, joka on lyhenne sanoista Tender Loving Care (of the Filipino). Tällä viitataan filippiiniläisten erityisen hoivaavaan luonteeseen – mielikuva, jota uusintavat niin rekrytointiyritykset, kuin filippiiniläisten rekrytoinnin puolesta kampanjoivat poliitikot.
Väitöskirjaani varten haastattelemani Suomessa asuvat filippiiniläiset sairaanhoitajat tunnistivat tämän hoivaavan ominaisuuden olevan osa “filippiiniläistä luonnetta”, ja myös filippiiniläiset diplomaatit ja virkamiehet esittivät TLC:n olevan osa geeniperimää. Kaikki näkivät hoivaamisen ja huolehtimisen kuvaavan filippiiniläisten erityislaatuista suhtautumista työhön -minkä ansiosta filippiiniläiset nähtiin parempina työntekijöinä kuin minkään muun kansallisuuden edustajat.
Filippiiniläisen työntekijän ahkeruus ja huolehtiva luonne varmasti pitää myös monesti paikkansa. Vain osa tästä kuitenkin selittyy myyttisellä (ja helposti rodullistavalla) kulttuuriperinnöllä. Huolehtivan kansan luonteenpiirre on nimittäin monelle filippiiniläiselle siirtolaiselle ylpeydenaihe ja ohjenuora, jonka mukaan tulee elää silloinkin, kun se on raskasta ja se vaatii uhrauksia – aivan kuten kunnon suomalaisen on oltava loppuun saakka sisukas. Erityisesti siirtolaisille TLC on jopa kansallinen velvollisuus.
Monet väitöstutkimukseeni osallistuneista hoitajista esimerkiksi kokivat, että heidän tulee Suomessa työskennellessään suoriutua työssään kansakuntansa maineen mukaisesti ahkerasti ja huolehtivaisesti, jotta eivät tahraisi kaikkien filippiiniläisten mainetta – jotta filippiiniläinen TLC-työvoima olisi maineensa veroista, ja rekrytointeja tapahtuisi jatkossakin. Tällaiseen asemaan sisältyy valtava henkinen taakka.
Päivittäisessä työssään filippiiniläinen työntekijä on työvoimaa vievän maan ruumiillinen käyntikortti. Suomessa toimivan suuren hoivayrityksen palkkalistoilla siivoojana kahden ihmisen työt tekevä filippiiniläinen sairaanhoitaja ei esimerkiksi välttämättä tee työtään vaan ahkeruuttaan tai “hyvän luonteensa” vuoksi – tai koska uhrautuu oman palkkansa ja perheensä paremman tulevaisuuden puolesta. Hän saattaa toimia ahkerasti ja valittamatta myös siksi, että on sisäistänyt ajatusmallin, jossa hänen henkilökohtainen suoriutumisensa vaikuttaa koko kansakunnan tulevaisuuteen – siihen vetävätkö filippiiniläisen työvoiman vientimarkkinat jatkossakin.
Ahkeruudessa ei ole mitään vikaa, ja moni osa väitöskirjastani ei olisi toteutunut ilman että useampi filippiiniläinen suhtautui minuun ja tutkimukseeni filippiiniläisellä välittömyydellä ja avuliaisuudella. Silti Suomessa on syytä olla varovainen nyt, kun ministeritasolla esitetään filippiiniläisten rekrytointia sillä perusteella, että filippiiniläinen työntekijä on erityisen hoivaava ja ahkera.
Suomalaiset työmarkkinat voivat hyvinkin “tarvita” filippiiniläisiä työntekijöitä tulevaisuudessa. Jos kuitenkin halutaan, että rekrytointi on eettistä, sitä ei voi perustella rodullistamalla tulijoiden luonteenpiirteitä ja ahkeruuden tasoa. Myös filippiiniläiset siirtolaiset on nähtävä ammattilaisina, joilla on oikeus koulutustaan vastaavaan työhön, riittävään kielikoulutukseen ja suomalaiseen palkkatasoon.
Tulijat on myös nähtävä ennen kaikkea ihmisinä, joilla on oikeus perhe-elämään – perheen yhdistämiseen heti Suomeen muuttaessaan. Tender Loving Care of the Filipino kun ei ole vain vientituote ja kauppatavara. Se on myös aitoa rakkautta, välittämistä ja tunteita, joita siirtolainen tuntee lähimmäisiään kohtaan.
Suomessakin perheenyhdistämisen tulorajat ovat niin korkeat, että moni matalapalkka-alalle työllistyvä filippiiniläinen joutuu jättämään perheensä Filippiineille lähtiessään Suomeen. Tällöin Tender Loving Care on rahalähetyksiä, Skype-puheluita – ja sydämiä särkevää ikävää niitä lapsia kohtaan, jotka on kohdemaan tiukan perheenyhdistämislainsäädännön vuoksi pitänyt jättää kotiin, kun äiti tai isä lähtee ulkomaille työhön.
Tämä ei ole rekrytoivan yrityksen vika, eikä asiaa voi muuttaa Filippiinien valtio. Asiaa ei myöskään ratkaista säälimällä filippiiniläisiä siirtolaisia, jotka joutuvat eroon perheestään ylirajaisen työnsä vuoksi. Vääryydestä ovat vastuussa työperusteisen siirtolaisuuden kohdemaat – myös Suomi – jotka voivat muuttaa politiikkaansa inhimillisemmäksi ja yleismaailmallisia ihmisoikeuksia kunnioittavaksi. Perheenyhdistämiskäytäntöjen muuttaminen onkin yksi niistä asioista, joita suomalaisten tulisi vaatia poliitikoilta näiden vaatiessa työperusteisen siirtolaisuuden lisäämistä EU:n ulkopuolisista maista, kuten Filippiineiltä.