Kategoria: Blogi, Tiina Vaittinen

Blogi 12.3.2019 Tiina Vaittinen

OSA 1: 18.2.2019 Miksi juuri Filippiineiltä tuodaan hoitajia?

OSA 2: 25.2.2019 Vienti- ja tuontituotteena tender loving care of the Filipino

OSA 3: 4.3.2019 Ulkomaille töihin – pakko vai mahdollisuus?

OSA 4: 12.3.2019 Mutta Filippiinithän rikastuu, kun siirtolaiset lähettävät euroja kotiinsa!

Filippiinien työperusteinen siirtolaisuus kehityspoliittisena kysymyksenä: Blogisarja hoitajarekrytoinnin globaalia etiikkaa koskevaan keskusteluun

Viime päivinä on uutisoitu ulkoministeri Timo Soinin ehdotuksesta ratkaista työvoimapula hoitoalalla rekrytoimalla sairaanhoitajia Filippiineiltä. Yksityiset henkilöstöalan yritykset ovat rekrytoineet Suomessa toimiville suurille hoiva-alan yrityksille hoitajia Filippiineiltä jo yli kymmenen vuoden ajan, usein kyseenalaisin ehdoin – ja kuten tutkimukseni osoittaa – varsin puutteellisessa valtiokontrollissa.

Vuonna 2017 valmistuneessa väitöskirjassani tutkin filippiiniläisten sairaanhoitajien suomalaiseen vanhushoivaan suuntautuvaa muuttoliikettä globaalin etiikan ja poliittisen talouden näkökulmasta. Tässä blogisarjassa käsittelen lyhyesti filippiiniläisen työvoiman globaalia liikettä kehityspoliittisena kysymyksenä.

Blogisarja perustuu Siirtolaisuusinstituutin julkaisemassa Siirtolaisuus – Migration -lehdessä (nro 4/2017, s. 10–15) julkaistuun artikkeliin.

Tiina Vaittinen, tutkijatohtori
Tampereen rauhan- ja konfliktintutkimuskeskus TAPRI
Tampereen yliopisto

Kirjoittaja on Filippiinit-seuran hallituksen jäsen, tutkija ja yhteiskuntatieteiden tohtori, jonka vuonna 2017 julkaistu väitöskirja käsitteli ikääntyvän Suomen hoivatarpeiden kietoutumista filippiiniläiseen hoitajateollisuuteen.

Blogi 4:

Mutta Filippiinithän rikastuu, kun siirtolaiset lähettävät euroja kotiinsa!

Työperusteista muuttoliikettä köyhemmistä maista rikkaisiin perustellaan useasti kehityspoliittisesti hyvänä asiana: Työtä tarjotaan ihmisille, joilla sitä ei ole, ja maahanmuuttajat täyttävät kohdemaissa kohtaanto-ongelmia aloilla, joilla on syystä tai toisesta työvoimapulaa. Siirtotyöläisten kotimaihin lähettämät rahalähetykset ovatkin merkittävä tulonlähde yksittäisille kotitalouksille, ja osa kasvusta siivilöityy paikallistalouksiin esimerkiksi rahalähetysten mahdollistaman pienyritystoiminnan ja rakennushankkeiden myötä.

Myös makrotasolla tarkasteltuna siirtolaisten rahalähetykset muodostavat merkittäviä rahavirtoja. Maailmanpankin arvion mukaan vuoden 2017 pankkisiirroista LMIC-maihin (alhaisen tulotason maihin) kertyy yhteensä jopa 450 miljardia dollaria. Tämä on moninkertainen summa verrattuna viralliseen kehitysapuun. Maailmanpankin mukaan siirtolaisten lähettämät pankkisiirrot ylittivät virallisen kehitysavun ensimmäisen kerran vuonna 1996. Ero on jatkanut kasvuaan virallisen kehitysavun pysyessä melko samana, ja rahalähetysten kasvaessa tasaisesti muutamia notkahdusvuosia lukuun ottamatta. Yksityisen sektorin sijoitukset (foreign direct investment, FDI) LMIC-maihin ovat suurempia kuin siirtolaisten rahalähetykset, mutta ne ovat herkempiä talouden suhdanteille.

Siirtolaisten koteihinsa lähettämät rahasummat ovat siis merkittävä osa maailmantaloutta, ja Filippiinien tavoin monet LMIC-maat ovat niistä varsin riippuvaisia. Rahalähetykset ovat kuitenkin viime kädessä yksityisten kotitalouksien läpi kansantalouteen siivilöityvää rahaa. Kehityspoliittisesti tarkasteltuna siirtolaisten palkoista muodostuvat rahavirrat eivät näin ollen välttämättä auta kaikista köyhimpiä. Pahimmillaan rahalähetykset voivat jopa hankaloittaa köyhyysongelman ratkaisua.

Kuten aiemmissa blogeissani olen kirjoittanut, filippiiniläinen sairaanhoitaja ja siirtotyöläinen ovat Filippiineillä tärkeitä vientituotteita. Niin sanottua aivovientiä käsittelevissä keskusteluissa koulutetun työvoiman rekrytointi ja siirtolaisuus esitetään yleensä siten, että yksi (usein köyhempi) valtio kouluttaa työvoimaa toisten (rikkaampien) valtioiden käyttöön. Koulutuksen ja siirtolaisuuden rahavirtoja tarkasteltaessa tämä ei kuitenkaan ole koko totuus.

Esimerkiksi filippiiniläinen hoitajatuotanto on täysin riippuvainen yksityisten kotitalouksien koulutukseen tekemistä investoinneista. Filippiineillä koulutus on kallista, ja monet yliopistoista ovat yksityisiä markkinatoimijoita, jotka lisäävät koulutustarjontaa sen mukaan, millä aloilla on maailmalla vientiä. Matkallaan ulkomaille töihin nuori sairaanhoitaja investoi koulutukseensa jopa yli kymmenen tuhatta euroa. Tämä koostuu paitsi lukukausimaksuista ja asumiskuluista, myös sairaanhoitajan lisenssiin oikeuttavasti kokeesta ja siihen valmistautumisen kustannuksista.

Lisäksi ulkomaille työhön tähtäävät hoitajat tarvitsevat erilaisia erikoistumiskoulutuksia, joita suoritetaan näihin erikoistuneissa kouluissa tai yksityisissä sairaaloissa lisämaksusta. Myös kielikurssit, kielikokeet, viisumit ja matkaliput maksavat, yhteensä tuhansia euroja, ja nekin ovat pakollista valmistautumista siirtolaisuuteen.

Kaiken kaikkiaan matka ensimmäisen vuoden sairaanhoitajaopiskelijasta ulkomaiseen työpaikkaan voi kustantaa yli 15 000 euroa, mikä on paljon maassa, jossa sairaanhoitaja tienaa 150–250 euroa kuukaudessa. Opinnot nähdään usein perheen yhteisenä sijoituksena tulevaisuuteen, ja rahat opintoihin monesti saadaan ulkomailla työssä olevalta perheenjäseneltä tai sukulaiselta. Koulutuksen rahoitusrakenne näin ollen muodostaa myös kierteen, joka edellyttää työvoiman massamuuttoa – useimmilla perheillä ei yksinkertaisesti olisi varaa rahoittaa nuorten opintoja, mikäli joku perheenjäsenistä ei tienaisi rahaa ulkomailla. Toisinaan siirtolaisuuteen valmistaudutaan velkarahalla.

Kaiken kaikkiaan on tärkeää huomata, että aivovientiä ei käytännössä juuri koskaan rahoita köyhä lähtövaltio, vaan siirtotyöntekijät itse investoivat osan palkoistaan tulevien siirtolaisten koulutukseen lähettämällä rahaa sukulaisille kotiin. Koska koulutus haetaan usein yksityisistä, voittoa tavoittelevista yliopistoista, nämä muodostavat yhden tahon, johon siirtolaisten lähettämät rahavirrat ohjautuvat.

Vaikka tällainen ylikansallinen rahankierto luo koulutusmahdollisuuksia ja parempaa tulevaisuutta monelle perheelle, se osa väestöstä, joka ei syystä tai toisesta pääse hyötymään siirtolaisuuden luomista mahdollisuuksista, jää kyseisen kehityksen ulkopuolelle. Rahalähetyksiä ei veroteta. Tämä on alustavien havaintojeni mukaan erityisen ongelmallista Filippiinien julkisen terveydenhuollon kehityksen kannalta – mikä puolestaan on ristiriitaista maassa, joka tuottaa terveydenhuollon ammattihenkilöitä vientiin.

Kuvaan tilannetta alla olevassa kaaviossa, jonka tiedot perustuvat Filippiineillä tekemiini virkamies- ja asiantuntijahaastatteluihin. Kaavion harmaat nuolet kuvaavat rahavirtoja, jotka filippiiniläinen siirtotyöläinen lähettää kotiinsa, ja jonka perheet käyttävät kotimaassa eri tavoin. Katkoviivoilla kuvaan verotuloja, ja valkoisilla nuolilla valtion rahaa.

Blogi 4.3.2019 Tiina Vaittinen

OSA 1: 18.2.2019 Miksi juuri Filippiineiltä tuodaan hoitajia?

OSA 2: 25.2.2019 Vienti- ja tuontituotteena tender loving care of the Filipino

OSA 3: 4.3.2019 Ulkomaille töihin – pakko vai mahdollisuus?

OSA 4: 12.3.2019 Mutta Filippiinithän rikastuu, kun siirtolaiset lähettävät euroja kotiinsa!

Filippiinien työperusteinen siirtolaisuus kehityspoliittisena kysymyksenä: Blogisarja hoitajarekrytoinnin globaalia etiikkaa koskevaan keskusteluun

Viime päivinä on uutisoitu ulkoministeri Timo Soinin ehdotuksesta ratkaista työvoimapula hoitoalalla rekrytoimalla sairaanhoitajia Filippiineiltä. Yksityiset henkilöstöalan yritykset ovat rekrytoineet Suomessa toimiville suurille hoiva-alan yrityksille hoitajia Filippiineiltä jo yli kymmenen vuoden ajan, usein kyseenalaisin ehdoin – ja kuten tutkimukseni osoittaa – varsin puutteellisessa valtiokontrollissa.

Vuonna 2017 valmistuneessa väitöskirjassani tutkin filippiiniläisten sairaanhoitajien suomalaiseen vanhushoivaan suuntautuvaa muuttoliikettä globaalin etiikan ja poliittisen talouden näkökulmasta. Tässä blogisarjassa käsittelen lyhyesti filippiiniläisen työvoiman globaalia liikettä kehityspoliittisena kysymyksenä.

Blogisarja perustuu Siirtolaisuusinstituutin julkaisemassa Siirtolaisuus – Migration -lehdessä (nro 4/2017, s. 10–15) julkaistuun artikkeliin.

Tiina Vaittinen, tutkijatohtori
Tampereen rauhan- ja konfliktintutkimuskeskus TAPRI
Tampereen yliopisto

Kirjoittaja on Filippiinit-seuran hallituksen jäsen, tutkija ja yhteiskuntatieteiden tohtori, jonka vuonna 2017 julkaistu väitöskirja käsitteli ikääntyvän Suomen hoivatarpeiden kietoutumista filippiiniläiseen hoitajateollisuuteen.

OSA 3: 4.3.2019

Ulkomaille töihin – pakko vai mahdollisuus?

Kuten aiemmasta blogistani käy ilmi, Filippiinit toimii maailman työvoimareservinä. On myös perusteltua väittää, että Filippiinit ja sen pitkälti yksityinen korkeakoulujärjestelmä kouluttavat työvoimaa vientiin. Valtion virallinen kanta kuitenkin on, että Filippiinit ei varsinaisesti vie työvoimaa, vaan ennemminkin kannattaa ihmisten liikkuvuutta ja kiertävää muuttoliikettä (circular migration). Valtio ei painosta ketään lähtemään ulkomaille töihin, mutta tekee siirtolaisuuden helpoksi ja mahdolliseksi niille kansalaisille, jotka haluavat lähteä ulkomaille tienaamaan rahaa. Tätä tarkoitusta palvelemaan Filippiineille on kehittynyt yksi maailman tehokkaimmista työperusteista siirtolaisuutta avustavista valtiokoneistoista.

Järjestelmän juuret juontavat diktaattori Ferdinand Marcosiin, joka 1970-luvun puolivälissä valjasti aggressiivisen työvoiman viennin kansantaloudellisiin tarkoituksiin. Ratkaisuna kotimaan työttömyyteen, valuuttapulaan ja velkaongelmiin Marcos kehitti ulkoministeriön ja työministeriön alaisuuteen hallintorakenteen, jonka avulla filippiiniläistä työvoimaa saatiin vietyä tehokkaasti maailmalle. Ulkomailla työskentelevien filippiiniläisten lähettäessä tienaamistaan palkoista ison osan takaisin kotiin, kotimaan kulutus koheni. Aikaa myöten maan kansantalous onkin kasvanut riippuvaiseksi ulkomailla tienatusta valuutasta.

Marcosin luoman järjestelmän piti olla väliaikainen ratkaisu työttömyyteen, mutta maastamuutosta on neljässäkymmenessä vuodessa tullut Filippiinien kansantaloutta määrittävä tekijä. Ulkomailla työskentelevien filippiiniläisten kotiinsa lähettämät pankkisiirrot muodostavat vuosittain noin kymmenesosan bruttokansantuotteesta. Vuonna 2015 ulkomailta lähetetyt rahasummat ylittivät kahdenkymmenenviiden miljardin dollarin rajapyykin. Suomestakin lähetetään noin kaksi miljoonaa dollaria vuosittain.

Vaikka valtio ei painosta ketään lähtemään, monet kokevat, ettei elannon tienaaminen Filippiineillä ole vaihtoehto. Filippiiniläiset muuttavatkin ulkomaille töihin työttömyyden ja huonojen työolosuhteiden vuoksi sekä parempien palkkojen toivossa. Filippiinien siirtomaa-ajan muokkaama tuotantorakenne yhdistettynä epäoikeudenmukaiseen velkataakkaan ei edelleenkään pysty tarjoamaan riittävästi työtä ja tuloja koko väestölle. Monet perustarpeet kuten terveydenhuolto ja koulutus ovat kalliita asioita yksityisille kotitalouksille.

Tienatakseen rahaa nuorempien koulutukseen, tai vanhempien lääkkeisiin ja terveydenhuoltokuluihin, perheistä usein joku tai useampi jäsen (äiti, isä, sisko, veli, täti, setä, eno, serkku) muuttaa ulkomaille töihin. Tältä osin maastamuutto voi olla kirjaimellisesti selviytymisstrategia. Kasvavan keskiluokan keskuudessa moni toki muuttaa myös puhtaasti parempien tulojen, rikastumisen ja seikkailunkin toivossa. Vaikka muuttoliikettä näin ollen usein motivoi perheiden perustarpeet, kuten tarve koulutukseen, lääkkeisiin ja terveydenhoitoon, Filippiinien kansantalous hyötyy kansan globaalista liikkuvuudesta monin tavoin. Esimerkiksi maan kotimainen kulutus pyörii pitkälti ulkomailla tienattujen palkkojen varassa. Tämä ei kuitenkaan juuri hyödytä kaikista köyhintä väestönosaa.

Muuttoliikkeen ansiosta Filippiinien kansantalous kasvaa ja voi tilastollisesti melko hyvin, mutta vain siitä syystä, että sadat tuhannet filippiiniläiset muuttavat vuosittain ulkomaille työhön, ja lähettävät ison osan palkastaan takaisin Filippiineille. Koska kyse on yksityisten kotitalouksien kulutukseen – usein tuontitavaraan tai yksityisen sektorin terveydenhuoltopalveluihin – käytetystä rahasta, talouden kasvu ei kuitenkaan välttämättä näy eikä tunnu kaikista köyhimpien arjessa. Ulkomailla tienattu varallisuus ei esimerkiksi suodatu julkisen terveydenhuollon kehittämiseen. Tätä käsittelen seuraavassa blogissani.

Blogi 25.2.2019 Tiina Vaittinen

OSA 1: 18.2.2019 Miksi juuri Filippiineiltä tuodaan hoitajia?

OSA 2: 25.2.2019 Vienti- ja tuontituotteena tender loving care of the Filipino

OSA 3: 4.3.2019 Ulkomaille töihin – pakko vai mahdollisuus?

OSA 4: 12.3.2019 Mutta Filippiinithän rikastuu, kun siirtolaiset lähettävät euroja kotiinsa!

Filippiinien työperusteinen siirtolaisuus kehityspoliittisena kysymyksenä: Blogisarja hoitajarekrytoinnin globaalia etiikkaa koskevaan keskusteluun

Viime päivinä on uutisoitu ulkoministeri Timo Soinin ehdotuksesta ratkaista työvoimapula hoitoalalla rekrytoimalla sairaanhoitajia Filippiineiltä. Yksityiset henkilöstöalan yritykset ovat rekrytoineet Suomessa toimiville suurille hoiva-alan yrityksille hoitajia Filippiineiltä jo yli kymmenen vuoden ajan, usein kyseenalaisin ehdoin – ja kuten tutkimukseni osoittaa – varsin puutteellisessa valtiokontrollissa.

Vuonna 2017 valmistuneessa väitöskirjassani tutkin filippiiniläisten sairaanhoitajien suomalaiseen vanhushoivaan suuntautuvaa muuttoliikettä globaalin etiikan ja poliittisen talouden näkökulmasta. Tässä blogisarjassa käsittelen lyhyesti filippiiniläisen työvoiman globaalia liikettä kehityspoliittisena kysymyksenä.

Blogisarja perustuu Siirtolaisuusinstituutin julkaisemassa Siirtolaisuus – Migration -lehdessä (nro 4/2017, s. 10–15) julkaistuun artikkeliin.

Tiina Vaittinen, tutkijatohtori
Tampereen rauhan- ja konfliktintutkimuskeskus TAPRI
Tampereen yliopisto

Kirjoittaja on Filippiinit-seuran hallituksen jäsen, tutkija ja yhteiskuntatieteiden tohtori, jonka vuonna 2017 julkaistu väitöskirja käsitteli ikääntyvän Suomen hoivatarpeiden kietoutumista filippiiniläiseen hoitajateollisuuteen.

OSA 2: 25.2.2019

Vienti- ja tuontituotteena tender loving care of the Filipino

Kuten aiemmassa blogissani kirjoitin, Filippiinit on toiminut jo pitkään maailman työvoimareservinä yleisesti, etenkin hoito- ja hoiva-alalla. Suomen kaltaisten rikkaiden valtioiden ikääntyessä, ja huoltosuhteen heiketessä on varsin todennäköistä, että filippiiniläisten hoito- ja hoiva-alantyöntekijöiden muuttoliike kasvaa entisestään, ja tämä on myös Filippiinien valtion tavoite.

Filippiiniläistä työvoimaa markkinoidaan maailmalle erityisen huolehtivaisina työntekijöinä. Siinä missä Suomessa sisu saatetaan joskus esittää kansan geneettisenä ominaisuutena, Filippiineillä jopa valtiollisessa puheenparressa esiintyy termi TLC, joka on lyhenne sanoista Tender Loving Care (of the Filipino). Tällä viitataan filippiiniläisten erityisen hoivaavaan luonteeseen – mielikuva, jota uusintavat niin rekrytointiyritykset, kuin filippiiniläisten rekrytoinnin puolesta kampanjoivat poliitikot.

Väitöskirjaani varten haastattelemani Suomessa asuvat filippiiniläiset sairaanhoitajat tunnistivat tämän hoivaavan ominaisuuden olevan osa “filippiiniläistä luonnetta”, ja myös filippiiniläiset diplomaatit ja virkamiehet esittivät TLC:n olevan osa geeniperimää. Kaikki näkivät hoivaamisen ja huolehtimisen kuvaavan filippiiniläisten erityislaatuista suhtautumista työhön -minkä ansiosta filippiiniläiset nähtiin parempina työntekijöinä kuin minkään muun kansallisuuden edustajat.

Filippiiniläisen työntekijän ahkeruus ja huolehtiva luonne varmasti pitää myös monesti paikkansa. Vain osa tästä kuitenkin selittyy myyttisellä (ja helposti rodullistavalla) kulttuuriperinnöllä. Huolehtivan kansan luonteenpiirre on nimittäin monelle filippiiniläiselle siirtolaiselle ylpeydenaihe ja ohjenuora, jonka mukaan tulee elää silloinkin, kun se on raskasta ja se vaatii uhrauksia – aivan kuten kunnon suomalaisen on oltava loppuun saakka sisukas. Erityisesti siirtolaisille TLC on jopa kansallinen velvollisuus.

Monet väitöstutkimukseeni osallistuneista hoitajista esimerkiksi kokivat, että heidän tulee Suomessa työskennellessään suoriutua työssään kansakuntansa maineen mukaisesti ahkerasti ja huolehtivaisesti, jotta eivät tahraisi kaikkien filippiiniläisten mainetta – jotta filippiiniläinen TLC-työvoima olisi maineensa veroista, ja rekrytointeja tapahtuisi jatkossakin. Tällaiseen asemaan sisältyy valtava henkinen taakka.

Päivittäisessä työssään filippiiniläinen työntekijä on työvoimaa vievän maan ruumiillinen käyntikortti. Suomessa toimivan suuren hoivayrityksen palkkalistoilla siivoojana kahden ihmisen työt tekevä filippiiniläinen sairaanhoitaja ei esimerkiksi välttämättä tee työtään vaan ahkeruuttaan tai “hyvän luonteensa” vuoksi – tai koska uhrautuu oman palkkansa ja perheensä paremman tulevaisuuden puolesta. Hän saattaa toimia ahkerasti ja valittamatta myös siksi, että on sisäistänyt ajatusmallin, jossa hänen henkilökohtainen suoriutumisensa vaikuttaa koko kansakunnan tulevaisuuteen – siihen vetävätkö filippiiniläisen työvoiman vientimarkkinat jatkossakin.

Ahkeruudessa ei ole mitään vikaa, ja moni osa väitöskirjastani ei olisi toteutunut ilman että useampi filippiiniläinen suhtautui minuun ja tutkimukseeni filippiiniläisellä välittömyydellä ja avuliaisuudella. Silti Suomessa on syytä olla varovainen nyt, kun ministeritasolla esitetään filippiiniläisten rekrytointia sillä perusteella, että filippiiniläinen työntekijä on erityisen hoivaava ja ahkera.

Suomalaiset työmarkkinat voivat hyvinkin “tarvita” filippiiniläisiä työntekijöitä tulevaisuudessa. Jos kuitenkin halutaan, että rekrytointi on eettistä, sitä ei voi perustella rodullistamalla tulijoiden luonteenpiirteitä ja ahkeruuden tasoa. Myös filippiiniläiset siirtolaiset on nähtävä ammattilaisina, joilla on oikeus koulutustaan vastaavaan työhön, riittävään kielikoulutukseen ja suomalaiseen palkkatasoon.

Tulijat on myös nähtävä ennen kaikkea ihmisinä, joilla on oikeus perhe-elämään – perheen yhdistämiseen heti Suomeen muuttaessaan. Tender Loving Care of the Filipino kun ei ole vain vientituote ja kauppatavara. Se on myös aitoa rakkautta, välittämistä ja tunteita, joita siirtolainen tuntee lähimmäisiään kohtaan.

Suomessakin perheenyhdistämisen tulorajat ovat niin korkeat, että moni matalapalkka-alalle työllistyvä filippiiniläinen joutuu jättämään perheensä Filippiineille lähtiessään Suomeen. Tällöin Tender Loving Care on rahalähetyksiä, Skype-puheluita – ja sydämiä särkevää ikävää niitä lapsia kohtaan, jotka on kohdemaan tiukan perheenyhdistämislainsäädännön vuoksi pitänyt jättää kotiin, kun äiti tai isä lähtee ulkomaille työhön.

Tämä ei ole rekrytoivan yrityksen vika, eikä asiaa voi muuttaa Filippiinien valtio. Asiaa ei myöskään ratkaista säälimällä filippiiniläisiä siirtolaisia, jotka joutuvat eroon perheestään ylirajaisen työnsä vuoksi. Vääryydestä ovat vastuussa työperusteisen siirtolaisuuden kohdemaat – myös Suomi – jotka voivat muuttaa politiikkaansa inhimillisemmäksi ja yleismaailmallisia ihmisoikeuksia kunnioittavaksi. Perheenyhdistämiskäytäntöjen muuttaminen onkin yksi niistä asioista, joita suomalaisten tulisi vaatia poliitikoilta näiden vaatiessa työperusteisen siirtolaisuuden lisäämistä EU:n ulkopuolisista maista, kuten Filippiineiltä.